Kaatunut kuusi ja aamuyön juoksupizza.

Joulukuusi makasi kaatuneena lattialla, Giliaana voivotteli hetken kädet poskillaan "ouh dear, ouh dear", rupesi sitten keräilemään kimaltavia koristeita, omiin käyttötarkoituksiinsa.

Pyykkikasat odottivat lajiteltuina keittiönlattialla, spaghetti odotti keittäjäänsä. Syötin Gilbertille banaanimössöä, hän naureskeli, jatkoin samalla juorua numero 305 Skypen mikrofoniin.

Kuinka monta kuukautta väliä? En edes kehtaa laskea, mutta vihdoin olimme saaneet ystäväni kanssa skypeyhteyden. Toisessa päässä hän vaihtoi lapselle vaippaa ja täytti tiskikonetta. täällä toisessa päässä minä, komensin kuusen kaatanutta Giliaanaa. Nostin kuusen pystyyn, suorin pari koristetta ja nauroin taas jollekin ystävän kertomalle kommellukselle.

Ovi rasahti auki!? Oliko kello jo kuusi? Iltapäivä skypessa oli venynyt. Olin varma että Svanski avautuisi.
Svanski katsoi ympärilleen, epätoivoisen kysyvä katse tarttui vinossa kenottavaan muovikuuseen, jonka hujan hajan roikkuvat koristeet huusivat totuutta, äsken tapahtuneesta onnettomuudesta. Kuiskasin varovasti: "kukaan ei vahingoittunut." ja jatkoin taas juttuani skypeen.

Svanski kurkkasi tietokoneen näytölle, kuuli ystäväni äänen ja naurahti kellolle joka raksutti jo neljättä tuntia. Svanski nappasi baanaanimössöllä kyllästetyn pojan ja alkoin asettua koti-iltaan. Hiukan myöhemmin "lyhyt" keskusteluhetki saatiin päätökseen.

Svanski katsoi minua hymyillen, Neljä tuntia!?!?

Oikeestaan melkein viisi, koska puhelu katkesi kerran. Korjasin faktoja.

Milloin puhuitte viimeeksi?
Joskus vappuna varmaan...
Teidän pitäisi puhua useammin.
Niin pitäisi.
Kaikki hyvin?
Joo kaikki hyvin.
Miten voi aina hajota jotain, kun te kaksi olette tekemisissä, miten kuusi voi kaatua, vaikka olette vaan puhelimessa?!?
Se oli Giliaana!
Siis syyttömiä te olette?!? (Svanski nauroi)
Myös minun pokka petti, repesin hekottamaan. Svanski oli oikeassa, aina tapahtui jotain!
Se on hyvä että on ystäviä, olet hyvällä tuulella.
Niin on!

Svanski vei ipanat kylpyyn, minä aloin raivaamaan. Svanski on niin oikeassa, se on hyvä, että on ystäviä.

Tänä aamuna luin Facebookista, jonkun pesunkestävän mietelauseen:

"Im That kind of friend, who would run to your house with a pizza at 4 a.m. because you are sad, but  also forget to answer you messages for 8 months."

Tätä se on, kaukana, ulkomailla asuvan arki raaimmillaan.
Ystävät on mielessä päivittäin, mutta ne on siellä kaukana, elävät omaa elämäänsä.
Arkea, johon et enää kuulu.
Ne juovat kahvinsa joidenkin muiden kanssa, joku muu auttaa heita asioissa, joissa ennen sinä sait loistaa ystävänä.
Raadollista! Minut on korvattu, niin monessa kohtaa.
Tulee kamala paine selitellä poissaoloa, tunnen syyllisyyttä, vaikka enhän minä tahallani arabiassa piilottele.
Koitan vain elää omaa mahdotonta elämänyhtälöäni parhaalla mahdollisella tavalla.
Jouduin maksamaan ystävyyden ja sukulaisten hinnalla, itselleni perheen ja arjen jossa toimeentulo on turvattu.

Siksi en voi kuvailla sitä iloa, joka tulee yhdestä skypepuhelusta tai whats up viestittelystä, jossa kaikki on niin kuin ennen.
Mikään ei olekkaan muuttunut tai menetetty. Kukaan ei kysele selittelyjä. Aitoa iloa että olemme nyt tässä. Tämä on puolin ja toisin se "aamuöinen juoksu pizza".

Kuvien koristeluilla ei yhteyttä tapahtumiin.
Välähdyksiä arabialaisesta joulun odotuksesta.