Omanin alku

Svanski sanoi aamulla, tänään on uudenvuodenaatto!
Toiset päivittelevät tässä kohtaa, ai kauhea! Mihin se vuosi katosi?! Minä en.
Tässä vuodessa olen elänyt joka minuutin, myös ne karmeat, tunninpituisiksi venyneet piinaavat minuutit, joita 2018 sisälsi paljon.

Vuosi alkoi räiskyvästi ohjusten paukkuessa Riyadhissa. Kevät toi mukanaan äärimmäiset hiekkamyrskyt, jotka aiheuttivat varsinkin lasten terveydenromahduksen, äidille jonkin muunlaisen romahduksen.
Sitten tuli kesä ja kodittomuus, pelko tulevasta ja akuutit kriisit kaikilla mahdollisilla elämän aloilla. Lopuksi armahtava syksy, elämänpolku alkoi taas tasaantua. Jossain joulunkorvilla tuli tunne, me ehkä selvisimme, nipin napin, mutta kuitenkin.

Olemme muuttaneet. Katsomme nyt Arabianniemeä Omanista käsin.
Oman on tuonut elämäämme takaisin luonnon, vapauden ja tasavertaisuuden. Pahat kuohut takana vaatii kuitenkin aikaa elämän tasaantumiseen, mutta vahvasti uskon, että polunpää on taas löytynyt.

Mutta en minä muistele vuottani, näin synkissä merkeissä. Nämä asiat selviävät ja sitten unohtuvat.
Minun vuoteni oli kesäisellä pikkukaupungin juna-asemalla, kun näin ystävieni tulevan junasta mökkikamppeineen ja skumppapulloineen. Pihakiikussa, kaksi kaksivuotiasta kikattivat hysteerisesti ja ahtoivat muurinpohjalettuja napaansa.
Ihana huomata, että ystävän lapsi ja minun lapsi ovat löytäneet jotain sitä samaa, kuin mitä äideillänsä on. Naurun täyttämää yhdessä oloa.
Juoksin kesämökkini pihaa ympäri tuhansia kertoja, piilottamassa vanhoja cd-levyjä ja kummilapseni vaan kiljuivat lisää arteenetsintää. Mietin kuinka paljon onnenhetkiä voi yhteen kesään tunkea.

Olen elänyt kohta yhdeksän vuotta expat-elämää, yhtäjaksoisesti. Olen nähnyt pilvenpiirtäjienhuiput ja pintaliito-cocktailkutsut. Olen nähnyt pimeän loputtoman yksinäisyyden. Olen nähnyt omia ja toisten romahduksia ja ihme- come-backkejä. Olen nähnyt tyhjästä ilmestyviä ystäviä, jotka tulevat ja katoavat yhtä nopeasti, mutta jättävät käväisyssään, elämänmittaisen jäljen, jonnekkin räjähtämäisillään paksuna tursuavaan expat sydämmeen.
Kuin pieniä suojelusenkeleitä, jotka vaan eksyvät polulle. Olen saanut niin paljon, oikeaa apua oikealla hetkellä, että sitä on vaikea ymmärtää. On vaikea miettiä, kuinka sen voisi koskaan korvata.

Vuosien mittaan minulle on usein sanottu, että olen iloinen ihminen. On helppo olla iloinen, kun on nämä ihmiset ympärillä, jotka antavat minun olla minä. Antavat minun hulluuteni rehottaa ja antavat elämääni niin paljon. On myös Svanski, joka antaa minun olla ajoittain kotihirmulisko, jonka luonteenlaatu on kaikkea muuta kuin iloinen.

Jos jostain olen saanut kiitosta, niin blogistani. Jollain ihmeellisellä tavalla se on tuonut pientä hymyä tarvitsevalle, aina sillloin tälläöin. Blogi joka sai alkunsa koti-ikävästä ja josta on kasvanut lähinnä elämänkerta.
Unohdin sen pitkäksi aikaa.
Tänään istuin alas ja mietin, mikä olisi uudenvuoden lupaukseni. Lupasin jo Svanskille parantaa elämäämme fyysisesti ja henkisesti, terveellisemmäksi. Voisinko luvata ystävillleni taas pieniä hymyjä aina silloin tällöin, kun pohdin elämääni kirjallisesti blogissa?
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voisin taas yrittää. Voisin taas antaa Diplomatian ja paskojenrunojen virrata blogiin, omaksi mielenterveydeksi ja lukijoiden iloksi.

Hyvää Uutta vuotta! Minun uuden vuoden lupaukseni on kirkastaa pilkettä silmäkulmassani ja jälleen kerran etsiä kaaoksesta komiikkaa.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Turvaverkko

He eivät tienneet mitä tekivät.....