Miehet mustissa

Muscatissa on tasaisin väliajoin suomalaistentapaaminen. Neljäkertaa Svanski on luvannut päästää minut sinne yksin. Kaksi kertaa olen perunut ja kaksi kertaa olen saapunut paikalle Gilbert ja Giliaana kainalossa. Kummallakin keralla keskustelun sijaan, olen keskittynyt lapsieni etsimiseen tai omituisista paikoista poistamiseen.

Tällä kertaa Svanski lupasi ja vannoi, että tulisi ajoissa kotiin ja saisin kaipaamani vapaaillan. Hän hoitaisi kaiken!
Kello oli viittä vaille kuusi, Svanskia ei näkynyt missään.
En todellakaan aikonut soittaa perään. Mielessäni oli enemmän sellainen hiljainen ja kiduttava marttyyrikosto, mikäli en kuudeksi ehtisi suomalaisteniltaan.
Kolmea minuuttia ennen kuutta Svanski ja hänen kollegansa saapuivat tietokonesalkut heiluen paikalle, suoraan maailmanpelastuksen kärkikahinoista.
Avustava lastenhoitaja ei minua suuremmin ahdistanut, vaan poistuin nopeasti takavasemmalle. Vapaailta oli minun.
Istuin suomalaistenillassa sotilaallisesti viimeiseen mieheen ja palasin kotiin kymmeneltä.
Hississä mietin muumilakanoissa untenmailla tuhisevia naperoitani.

Avasin oven. Tuijotin.

Kaksi yhä mustissa puvuissa kravatit tiukasti kaulassa olevaa miestä, olivat levittäneet keittiönpöydälle tietokoneet, leimasimet, paperit ja puhelimet.
Toinen ajoi puhelinta, kuin viimeistäpäivää, toinen syyti puhelimessa sekoavalle taistelijalla lisää A-nelosia eteen, joista puhelimessa hilluva, sai selkeästi lisävoimaa.
Sitten puhelin pamahti kiinni. Seurasi sarjatulituksena itäeurooppalaista tekstiä, jonka päätti molempien miesten nyrkinheristyksien saattelema hurraa huuto! Kunnes taas A-4konsepteja survottiin sinne tänne, pinosta toiseen. Höröttelevää naurua ja mitä ilmeisemmin kiroilua. Vuoronperään, yhtäaikaa, samassa lauseessa.

Lattialla kulki jono leivänkuoria, joista pehmeä keskiosa oli syöty. Niitä seuraamalla katseeni kulkeutui pöydän alle. Siellä istui rakas ipanakaksikkoni, silmät neliöinä kaikesta tv:n katselusta. Ainoa, mikä tässä näyssä muistutti edes jollainlailla nukkuvien lasten unelmastani, oli pöydän alle hilattu muumipeitto, joka oli tuhrittu leivänmuruihin ja voihin.

Tuijotin.
Tuijotin ilmeisesti sellaisella mielenlaadulla, että kollega, joka ensimmäisenä huomasi minut, sanoi hitaasti o-ou.....
Svanski katsoi minuun yhä paperiarkkeja hypistellen. Me saatiin se homma tehtyä, se on läpi ja done deal! Me ollaan kyllä tämän kollegan kanssa ihan parhaimmistoa, luu kurkkuun muille ja sillä lailla!

Nielin huutavaa raivoani, joka kumpusi sisältäni ja sanoin hitaasti, te olitte lapsenvahteja!
Kollega innostui selostamaan, että tämä oli kyllä tiedossa, mutta että lapset olivat hyvin hankalia vahdittavia. Ensin ne oli tässä, sitten tossa ja sitten me laitettiin ne tuonne pöydän alle. Sitten ne tuhri Svanskin puntin voihin! Samalla Svanski nosti toista jalkaansa ja osoitti lahkeessa olevia pieniä voisia sormenjälkiä.
Kollega vaikutti hyvin tyytyväiseltä kasvatuksellisiin ratkaisuihinsa, kuin myös edessään oleviin papereihinsa. Korjaili siinä sivussa kravattiaan, joka oli illan koitoksissa mennyt vinoon. Svanski käänteli lahjettaan ja tutki siinä lapsensa aiheuttamia tahravaurioita.

Komensin napakasti kaksi pienimpää kakaraa sänkyihinsä, samalla kun tämä vanhempi kakara kaksikko pakkasi vähin äänin konseptejaan salkkuihinsa.
Kun suljin lastenhuoneenoven perässäni, nämä kaksi pukumiestä pakeni yöhön, mitä todennäköisemmin lähimpään vesipiippukahvilaan.
Ehkä parempi niin, en todellakaan jaksanut alkaa listaamaan, että mikä tässä nyt varsinaisesti meni pieleen.