Turvaverkko

"Niin onhan se varmaan kamalaa asua siellä ulkomailla, niin kaukana perheestä ja ystävistä!"

"Turvatonta varmasti? Pienet lapset ja kaikkea, olet varmaan todella yksin?" (hullu se on)

Tuo on se, joka kesä toistuva mantra, jota kuulee lähes kaikilla kahvikekkereillä.
Niin tuttu ja moneen kertaan kuultu, että vaikka tiedänkin koko ajatelman olevan epätosi, myötäilen vain, koska en halua luoda kahvikeskusteluun tunnelmaa, että tuossa se nyt taas kerskailee tuolla aivan ällyttömällä arabiankierroksellaan.

Myöntäilen koska niin minut on kasvatettu ja vuosien mittaan satunnaisesti, jopa itse uskon, että elämäni suurin varjopuoli on se, että olen yksin ja niin kaukana.

Svanski matkusti Afrikkaan työmatkalle. Tuskin oli lentokoneen pyörät lyöneet jarrunsa kiinni afrikkalaiselle kiitoradalle, kun Svanski jo kieri hotellin lattialla hirveän ruokamyrkytyksen kourissa.
Tokkurainen mies ei löytänyt lääkäriä, ei apteekkia ja jopa vesipullojenhankinta tuntui mahdottomalta. Mies oli täysin poissa normaalista "kaikki onnistuu"- tahtotilastaan. Aivan yksin afrikassa ja minä totaalisen yksin Arabiassa, enkä mitenkään voinut auttaa.

Tartuin ainoaan käsillä olevaan hätälinjaan! Omanin-suomirouvien whats-up ryhmään. Sanelin ogelmani sinne.
Sekunneissa minulla oli apteekkarinohjeet kuinka toimia, yhteys afrikassa asuviin luottohenkilöihin, ja pari vaihtoehto diagnoosia, päivän uusimmat juorut, sekä kattavat vinkit Dubain hotelleista. Näistä kaksi viimeistä ei luonnollisesti liittynyt mitenkään minun sen hetkiseen ongelmatiikkaan, mutta en kiistä viestien tärkeyttä.

Ennen kuin ehdin ryöpyttää ohjeistusta Svanskille, puhelimeni kilahti.
Viesti tuli Dohan aikaiselta siivoojaltamme, joka oli paluumuuttanut takaisin kotimaahansa, joka taas oli se sama afrikankulma, jossa Svanski nyt roikotti päätänsä vessanpytyssä.

"Kuulin että miehesi on Afrikassa?!"
Mistä hän on voinut sen kuulla?!?! No kuultu on kumminkin, mitä sitä pohtimaan, eli vastaan.
"Kyllä hän on siellä, mutta tilanne on nyt hänen kannaltaan hiukan heikko."

Sama nainen, joka viisi vuotta koputti joka aamu ovelleni ja toi minulle uskollisesti maailman kamalinta kahvia, mutta jonka kuitenkin kohteliaasti join.
Sama nainen, joka lähes käsikädessä kulki kanssani molemat raskauteni.
Joka otti lapseni syliin rakkaudella, kesken oman työpäivän.
Joka yhä vielä, vuosien jälkeenkin, lähettää siunauksia ja terveisiä tasaisin väliajoin.
Niin Sama nainen, oli nyt palannut kotiinsa afrikkaan ja kuullut, mistä lie? Ehkä vaisto sen oli kertonut, että häntä tarvittiin taas.
Tosi elämän Mary Poppins. Hän juoksi hotelliin uskomuslääkkeet ja apteekinpurkit mukanaan ja sai Svanskin taas jaloilleen.

Istuin illalla alas ja luin koko päivän kaikki whats-up keskustelut uudelleen.
Yksin! Saisin hävetä!
Ensi kesänä uhmaan kahvipöytätunnelmaa ja aion ylväästi ilmoittaa, en minä ole yksin.
Olen luonut tukiverkon, joka yltää pohjoisnavalta arabian kiekaten, aina afrikkaan ja australiaan asti. Varmasti myös moneen muuhun maailman kolkkaan.

Joskus vuosia sitten, maailmantuskassani päätin, että en voi pelastaa kaikkia maailman sorrettuja ihmisiä, mutta voin kohdata kaikki minun tielleni tulleet ihmiset, ihmisinä, arvokkaina ja tasavertaisina.
Ja vaikka kohta kymmenen vuotta olen liidellyt arabiassa Madamena ja hienona rouvana, olen ehkä silti onnistunut kohtaamaan kanssaihmiseni heitä kunnioittaen.

Svanskin ruokamyrkytys teki minut onnelliseksi. Ei kerrota sitä hänelle.
Mutta kaiken tämän vuosiensekoilun ja sinnetänne säntäilyn keskellä yhtäkkiä tajusin, että olen kasvanut ihmisenä niin paljon ja olen onnistunut kutomaan ympärilleni mahtavista ihmisistä kootun ystävienverkon.

Kerran hän oli vessaani luuttuava tuntematon siivooja. Sitten jossain elämän pyörteessä tilanteet muuttui ja maailman aivan toisessa kolkassa, hän on ystävä kenen käteen tarttua hädässä.
Vetää aika hiljaiseksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omanin alku

He eivät tienneet mitä tekivät.....