Kirjoitan niin, että naurattaa

Huusin, huusin koska en enää tiennyt mitä muuta voisin. Huusin lapsille, Svanskille, huusin äidille WhatsAppiin, huusin naapurille, joka oli leiriytynyt viimeiseksi 9kuukaudeksi meidän parvekkeelle! Huusin niin, että kurkkuni käheni ja mietin pitäisikö kurkun takia mennä koronatestiin?! Huusin omalle tyhmyydelleni! Menetin ääneni ja vaivuin epätoivoon, jos huuto oli se viimeinen oljenkorsi, mitä nyt teen?! 

Itkin hiljaa. Mun 4 vuotias kysyi miksi itket? Mietin, että mun 4v ei ole nähnyt äitiään kohta vuoteen niin, että sen intiaanit olisivat edes kantaneet kanoottiaan kohti muumilaaksoa.

Sen äidin helmikorvakoruista toinen hukkui Mc donaldsin tiskin alle, edustusmekoista osa on pudonnut hengarista kaapinlattialle ja kynsilakoilla on maalattu pieniä kiviä. Gourmee on kadonnut ja jääkaapinovessa on logistinen aikapommi! Omituisia liikkuvia heiluvia tölkkejä, joissa ei ole korkkeja?! Hyllyllä vain kippo, jossa lusikka, maitoa ja yksi aamiaismuro. Cheese burgerin paperi, jonka sisältä on syöty se burgeri, vain kaksi suolakurkunviipaletta on jätetty, ja kaikki tämä muistuttaa kipeästi siitä helmikorvakorusta. Äiti on tullut hulluksi.

Sen enempää selittelemättä, syyttelemättä ja voivottelematta, tämän korona teki minulle. Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta pikkuhiljaa nujersi. Kunnes lopulta vain autopilottina keitin makaroonia ja itkin ja huusin läpi koulutehtävät ja  vein lapset puistoon. Luojan kiitos vihdoin pääsimme taas puistoon.

Eilen Svanski toi minulle lyijykynän ja paperia! Sanoi kirjoita. Kirjoita viimeinen luku siihen blogiin ja sitten keksit uuden. Blogi on mun elämästä, jos haluan uuden tarvitsen myös uuden elämän. Se ajatus jotenkin helpotti. 

Tartuin kynään ja lauseen jälkeen huusin brutaalein kirosanoin koristeltuna (koska olen nykyisin ihmishirviö): "Hommaa mulle nyt tietsikka s...tna!!!"  Minulle luvattiin kone, jos lopetan kiroilun, yleisen sekoilun ja kokeilen lyijykynää. 

Pidin turpani kiinni, mutta näpyttelen tätä nyt kuitenkin puhelimella. 

Olkoon viimeinen lukuni sitä mihin kristalikruunujen loiste ja gaalat loppuvat. Mitä on olla 10 vuotta yksin, sillä tässä elämäntyylissä yksinäisyys on ollut paraskaverini, se pirulainen nillittää uskollisesti vierelläni, eikä lähde mihinkään, vaikka olisin illallisten hauskin tai leikkikentän sosiaalisin rouva.  

Muistin pitkästä aikaa ne ihmiset, joita teksteilläni olen tavoittanut ja ajattelin, että no mikä ettei!! Kutsun teidät mukaan näihin maailmanlopunaikoihin. 

Yhtään en tiedä mikä loppuu ja mikä alkaa, mutta sen tiedän, että ei tässä ennenkään ole palattu vanhaan. Mun uuden vuoden lupaus on kirjottaa itseni ylös täältä, kirjoittaa niin kauan, että taas naurattaa.