Päivänkakkaroita

Olin flunssa kiertessä kotona. Tiesin, sota raivoaa 300km päässä, mutta ensipaniikin jälkeen minulla ei ollut aikaa keskittyä maailman hulluuteen. Sekoilin kotona oman yskivän viisivuotiaan kanssa.

Viime yönä Svanskin sisko, eli minun henkilökohtainen nato, laittoi viestin, hän oli järjestänyt työntekijänsä perheen sodan pauhusta tänne. 

Puhelimessani oli aivan yht'äkkiä kuva viisi vuotiaasta tytöstä, lidilin pakastemuovikassi kädessä. 

Ensin sanoin, että katson vaatteita. Mutta tyttö punertavassa tukassa tuijotti minua puhelimenruudulta. Soitin siskolleni.

Sisko sanoi pesuaineita. Shampoota ja saippuaa. Laitoin natolle viestin käyn hakemassa saippuaa ja sen sellaista. 

En ajatellut sen syvemmin, mutta jostain syvältä tuli tarve auttaa, pesuainetta, keksiä, joku lelu ja Giliaanan pieneksi jääneet crocsit. Haaliin koko aamun tavaraa kasaan. Ihan kuin joku, jostain toisenlaisen rajan takaa, olisi puskenut minua eteenpäin.

Pian nato ja minä seisoimme pienessä vinttihuoneessa kasseinemme. Huone oli täynnä pelkkää sänkyä ja äiti, tytär, tytärentytär. 

Pienin pakeni tyynyjen taakse, kun oudot naiset tupsahtivat ovesta, huoneen hämärään.

Annoin pienen lelun, tyynyt pusertuivat tiukeempaan. 

Tarjosin crocseja, esiin tuli tyynyjen välistä ensin silmä, sitten käsi ja crocsit katosivat tyynyihin. 

Ei ihme! Ne oli pinkit ja kävellessä niihin tuli valot.

25 vuotias tyttö, lapsensa ja äitinsä kanssa siinä sängynlaidalla. 

Paenneet lidilin pakastekassin kanssa, jonnekin aivan tuntemattomaan. 

Nato puhui unkaria, 25-vuotias tuijotti kauhuissaan. Minä mietin itseäni 25-vuotiaana, tequila bileissä tanssimassa pöydillä.... Sitten jotenkin heräsin. Kysyin puhutko englantia? Tyttö hymyili, vähän... 

Lähdin auttamaan, mutta yhtäkkiä seison pihalla 5 vuotiaanan tytön tiukassa halauksessa, pieni kukkakimppu sormienivälissä ja tajusin tuo tyttö on juuri korjannut jotain minussa. Pieni (ilmi elävä, luojan kiitos) enkeli.

Tajusin, että puolessa vuodessa olin muuttunut korona pakolaisesta, oudosta ulkomaalaisesta, täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi, joka pyydetään mukaan auttamaan muita. En ole enää avuton. Olen taas noussut jaloilleni.

Tytön katse sai minut jotenkin ymmärtämään omaa taustaani ja mietin mummoani, joka 7 lapsen kanssa pakeni samalla lailla tuntemattomaan. 

Kaunis kevätpäivä, pikkuiset päivänkakkarat, tyttö crocseissa hymyillen. Jotenkin minusta tuntui, että mummoni seisoi siinä pihalla meidän kanssa. Ja niin kauan kuin mummoni on pilvenpäältä katsellut minua tequila bileissä tanssimassa, ja hakannut päätään seinään. Niin nyt varmaan ymmärsi, että on tuossakin, sittenkin, minun verta.

Näin ne ympyrät sulkeutuu evakko auttaa toista, kaltaistaan. 

Toivon ja rukoilen, että se ympyrä oli nyt tässä ja minun ei koskaan tarvitse juosta lapset kainalossani tuntemattomaan....