Epäonnistunut hätäponnari huijaus...

Se oli torstaiaamu, kun seisoin keskellä ruokailuhuoneen lattiaa. Jalassani oli siskonvanhat verkkarit, joiden kangas oli jo aikaa sitten hapertunut niin, että mikäli äitiäni on uskominen, niistä ei olisi enää saanut edes matonkudetta. Tukka oli tiukalla poninhännällä ja niistä muutamasta irtonaisesta hiushapsusta, jotka roikkuivat ohimollani, saattoi päätellä, että olin juuri ollut tekemisissä tomusokerin kanssa.

Ja niin olinkin! Olin kuluttanut useamman tunnin muotoillessani uutta marsipaani kokoelmaani ”syksyiset kurpitsat”.

Olin muutamassa tunnissa saanut aikaan monta kaunista marsipaani kurpitsaa ja syönyt sitäkin enemmän epäonnistuneita yksilöitä. Suussani maistui kitkerä manteli ja kaikesta pölysokerista ihoni tuntui nihkeältä. Mutta en voinut mennä suihkuun, en nyt, sillä Svanskin sanat kaikuivat yhä korvissani: ”Olen varannut sinulle nyt sen ajan! Helena kuuletko?!”

Kyllä minä kuulin, mutta en voinut reagoida, tuijotin Svanskia lamaantuneena, enkä halunnut uskoa tätä todeksi. Tähänkö oli tultu, olenko siinä asemassa, että en saa enää itse päättää elämästäni, olenko joutunut holhoukseen?!

Olin juuri alkamassa raivokkaan verbaalisen hyökkäyksen kohti edessäni päättäväisesti tonottavaa Svanskia, kun hän luki kasvoiltani hyökkäyksen merkit ja tilanteen ennakoiden hyökkäsi takaisin ennen minua.

”Kaksi kertaa! Ymmärrätkö?! Kaksi kertaa, olen antanut sinulle rahaa, että tuolle hapsukuontalolle, jota sinä kutsut suomalaiseksi ohueksi hiuslaaduksi, tapahtuisi jotain! Kaksi kertaa olet tuplannut kakkuvuokakokoelmaasi, mutta tukka roikkuu yhä! Yksinkertaisesti sinä menet nyt sinne parturiin!”

Yritin pelastaa itseni tilanteesta, mutta keinot ovat vähissä silloin, kun Svanski on laittanut toiminta vaihteen päälle. ”Juurihan minä viime viikolla olin parturissa! Ei kai siellä nyt joka viikko tarvitse käydä?”

”Jos kutsut sitä viimeviikkoista huijausyritystä, jolloin tursutit tuon tarjous hiusvärin päähäsi, parturikäynniksi, niin valitettavasti ei tule menemään enää läpi!”

”Ja lisätietona ilmoitan, että olen sopinut parturin kanssa maksujärjestelyistä, että turha suunnitella mitään uusia kakkuvuoka ostoksia ja itse leikattua otsatukkaa!” Luki Svanski lakia minulle, kuin parempikin juristi.

Svanskin patriarkaalinen asenne kävi minun hermoon, ja karjuin että: ”En sijoittanut parturirahoja aikaisemminkaan mihinkään kakkuvuokiin, vaan marsipaani työkaluihin!” Tiesin että puolustukseni oli heikolla pohjalla ja tällä kertaa pelastusta ei olisi.

En kuulu siihen ihmisryhmään, joka rentoutuisi tai piristyisi kampaamossa. Svanski on oikeassa, teen lähes kaikki temput estääkseni joutumasta tuon kamalan kidutuksen kohteeksi. Jos minua masentaa, menen hammaslääkäriin. Tukkaputkella ja hymyssä suin, se on minun mottoni.

Minun motoni ja Svanskin trendi viikot eivät vaan mahdu samaan talouteen.  Tiesin että viikkoja kestänyt parturi pakoilu oli tullut tiensä päähän ja olin juuri antautumassa, kun tajusin Svanskin hyödyntäneen kauhun kankeuttani ja turvautunut tupla hyökkäys taktiikkaan. Hän ryysi täyttä häkää vaatekaapilleni julistaen, että samalla kertaa myös hankkiutuisimme eroon vaatteista joissa oli reikä tai tahra!

Karjuin epätoivoissani yrittäen estää Svanskin vainot vaatekaapissani ” Ei minulla ole yhtään vaatetta, jossa ei ole reikää tai ikuisuustahraa!!”

”Niinpä!” Nauroi svanski ivallisesti, seuraavaksi mennään vaatekauppaan!

Ei, ei, ei, tämä tiesi sotaa!! Jos jotain inhosin enemmän kuin parturia, niin se olisi vaatekauppa!!!