keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Karjalainen vanukas

Illallisvieraat olivat juuri poistuneet ovesta, kun hääräilin keittiössä tiskien kanssa. Svanski tuli tönöttämään keittiönovelle ja vaati vastausta kysymykseen, mistä lähtien sinun sukusi on ollut perinteikäs armeija suku? Miten niin, mistä lähtien? Kaikki enoni ovat käyneet armeijan ja molemmat vaarini olivat kuule sodassa! Tiuskaisin, Svanskin ilkeällä äänensävyllä esitettyyn kysymykseen. Ja sitä paitsi isäni oli merikapteeni. Svanski ei ollut järin tyytyväinen selitykseeni, hänen mielestä en voinut perustella kaikkea sitä älyttömyyttä, mitä suustani päästin, joka ikinen kerta sillä faktalla, että isäni oli merimies. Tiuskaisin takaisin, se selitys on kuule toiminut ennenkin, älä arvostele siinä.
Svanski ei tuntenut isääni, joten mielestäni hän ei voinut myöskään kritisoida vankkaa perusteluani.
Toisaalta ymmärsin Svanskin jurputuksen, olihan siinä taas käynyt niin, että legendat olivat hiukan päässeet raameistaan illallisen aikana. Mutta syytön minä siihen olin, se kaikki vain johtui siitä pilalle menneestä pannacotasta.

Meillä oli tänään historiallisen tärkeä illallinen, vieraana hyvin tärkeä itäeurooppalainen komitea. Olin päättänyt valmistaa heille suomalaisen menunkokonaisuuden välittämättä siitä, että tarveaineita kyseiseen kulinaristiseen nautintoon on täältä hyvin vaikea hankkia. Olin perustanut koko menun savuporokoskenlaskijan varaan ja äärettömän hyvään puhelahjaani.

Jälkiruokana piti olla pannacottaa alias karjalainen vanukas, mutta se epäonnistui liivatteen ollessa loppu joka ikisestä supermarketista, jossa kävin.
Tämän jälkeen muutin ruokalajin perinteiseksi karjalaiseksi uuni vanukkaaksi ja yritin hyydyttää sitä uunin ja kananmunan voimalla, tässä todellisesti epäonnistuen.
Aikarajoituksesta johtuen jouduin vaihtamaan karjalaisen vanukkaani hyvin perinteekkäiseen suomalaiseen kahvi jälkiruokaan, jonka ehkä koko muu maailma tuntee nimellä tiramisu.

Pannacotan olin ajatellut naamioida suomalaiseksi laittamalla sen viereen koristeeksi punaviinimarjoja, mutta epäilin vahvasti, että jopa itäeurooppalainen virkamies ei tule uskomaan tiramisun olevan suomalainen perinneruoka, vaikka kuinka tunkisin siihen viinimarja maastoutuksen.
Näiden pienten ongelmakohtien valitessa, olin illallisen alussa hivenen hermostunut. Millä ihmeellä selittäisin Tiramisun, sekä kreikkalaisen lammaskäärön, suomalaisiksi perinne ruuiksi. Olin jo kovaan ääneen mainostanut illan menun olevan suomalaisperinteitä noudattava.

Yhtään ei sitten tilannetta auttanut vieraiden saapuminen. Istuimme pöytään minä ja Svanski, sekä hänen pomonsa toiselle puolelle ja komitea toiselle puolelle, illallinen sai alkaa.
Kukaan ei sanonut sanaakaan, komitea tuijotti meitä tai minusta tuntui kyllä, että minua! Tunnelma oli vaivalloinen. En tiennyt mitä olisin tehnyt, odotin että kotijoukkoni olisivat aloittaneet keskustelun, mutta he pysyivät vaiti.
Päätin tehdäkseni nyt jotain, ottaa siemauksen punaviiniä. Kun punaviinin pisarat soljuivat kurkustani alas, tunsin kuinka viini ryöppysi vereeni.
Täällä alkoholittomuudessa asuessani sietokykyni punaviini voimalle on heikentynyt ja vain yksi hörppäys sai kielenkantani löystymään. Siitä se sitten alkoi, ennen kuulumaton tarina.

Tarina koukkaisi mukaansa sotalapsena ruotsissa vasta merikapteenin urasta haaveilevan isäni, joka mutusteli lohileipiä ruotsalaisen idyllisen maaseudun rauhassa. (lohiskågen) Siitäpä pääsimmekin oivalla aasinsillalla sotilas sukuuni, joka samaan aikaan taisteli rintamalla, kun perheemme naiset kasvattivat lanttua ja perunaa talvisodan jäätävissä pakkasissa.(lanttu-perunakakku) Ja kylmähän se on lapissakin, jossa porot vaeltavat karussa erämaassa, syöden puolukoita ja muita marjoja, siksi kaikki suomalaiset jälkiruuat ovatkin hyvin marjaisia.(porokeitto) Kamalan kitkeriä ulkomaalaisen makuun.
Tämän vuoksi (merikapteeni) isäni ihastuikin vallan hurjasti lapsena, juurikin siellä ruotsissa, kahviin ja suklaaseen, kun oli järsinyt puolet elämästään pelkkiä marjoja.
Tästä yhdistelmästä ja isäni kanssa seilatusta italianmatkasta, äitini saikin idean valmistaa tiramisua jälkiruuaksi aina silloin, kuin marjat kävivät liian kirpeiksi tai jäätyivät kokonaan.

Minä puhuin ja pulputin ja komitea tuijotti. Mutta sitten jossain siinä talvisodan liepeillä hekin innostuivat ja kyselivät lisäkysymyksiä suomesta, sekä suomalaisesta ruuasta ja minä vastailin totuuden mukaisesti kaikkeen mihin pystyin ja hiukan muunneltua totuutta niihin kysymyksiin mistä en ollut aivan varma.
Olen oppinut "diplomaattisen" elämäni aikana sen, että parempi pysyä pois vaikeista aiheista, kuten politiikka, varsinkin sen ikävän Gaddaffi, Gandalf sekoituksen jälkeen ja johdattaa keskustelu itselleen turvalliseen maastoon kuten ruokaan tai historiaan.

Komitea oli oikein iloinen ja rentoutunut lähtiessään ja kutsuivat minut huomenna mukaansa museokierrokselle, halusivat kuulemma keskustella lisää.
Niin että väittäköön Svanski mitä haluaa, mutta isäni oli merikapteeni ja minä se vaan seilaan, tällä lailla vaan komiteoiden suosioon. Olen saattanut tehdä sen joskus aikaisemminkin, koska komitean ensimmäinen kysymys tänne saapuessaan oli: Missä on se suomalainen vaimo?

Karjalainen kahvivanukas :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin