lauantai 23. maaliskuuta 2013

Suomen Joutsen merihädässä

Minun piti mennä Golffittaren auton ristiäisiin, mutta tilanteet muuttuivat, ja istuinkin turistiveneessä, tunnin iltaristeilyllä.
Ensimmäinen Rouva oli innostunut kuvaamaan, niin itseään, kuin minuakin Dohan silhuetin edessä. Hän esitti innokkaasti omituisella arabiankielen taidollaan toivomuksia menevämmästä musiikkista laivan kapteenille. Tähän upeaan Manhattan tunnelmaan tarvitaan vähän tico, ticoa, julisti Rouva.

Rouva tihkui risteilyintoa, hymyilin ja naureskelin mukana, vaikka sisälläni velloi hurja väsymys, koko viikon kestäneestä edustamisesta. Huomasin salaa pohtivani, olisikohan Golffittaren uusi auto, tyttö vai poika.
Ajatukseni katkesivat hurjaan käännös-jarrutukseen. Edessämme pimeällä Dohanlahdella lillui jokin.

Laiva lipui aalloilla pimeänä ja aavemaisena, kuin Lentävä Hollantilainen.
Aavemaista tunnelmaa, ei ainakaan vähentänyt laivan kelmeässä keltaisen vihreässä hätävalossa tönöttävä, valkoinen aavemainen hahmo ja hänen takanaan neljä mustaa liikkumatonta hahmoa.
Kun tulimme lähemmäksi tunnistin, että kyseessä on samanlainen puinenhuvipursi, kuin jolla itse olimme. Sen moottori ei käynyt ja juhlavalaistus oli sammunut.  
Siinä me olimme, keskellä Dohan lahtea, aavemaisessa merihädässä.

 














Kuljettajamme ohjasi laivat vierekkäin niin, että tuo paikallaan patsasmaisen jäykästi seisova arabimies, hänen iäkäs äitinsä ja kolme vaimoaan pääsivät kipuamaan meidän paattiimme.

Ensin purteemme astui valkokaapuinen arabimies, hän kumarsi kohti joukkiotamme ja vilpittömällä helpotuksella kiitti pelastajiaan, meitä viittä yöristeilyturistia, kuin olisimme olleet Suomen Joutsenella merihädässä konsanaan.
Kun arabimies löi jo lompakostaan rahaa, kai helpotuksestaan sekaisena, onnettoman purtensa kapteenille, vapisten viimeisenä, nuorin, ehkä kahdeksantoistavuotias vaimo, kapusi pelastukseensa.

Tyttö oli pelon ruumiillistuma. Kun hänen jalkansa koskettivat toimivan laivan kantta, hän ei hakeutunutkaan perheensä suojiin, vaan säntäsi kuin hukkuva minun ja Ensimmäisen Rouvan luo. Tyttö oli hysteerinen. Saimme kattavan selityksen siitä, kuinka hänelle oli vakuutettu että risteily on hauskaa hupia ja kuinka hänen ilmeisen uusi perheensä oli tehnyt sellaisia lähes joka viikonloppu. Hän ei ollut tottunut veteen koskaan ja oli ensimmäistä kertaa elämässään veneessä.

He olivat lipuneet kaksi tuntia pimeässä Dohan rantalahdella odottaen pelastusta, sillä pimeässä he eivät olleet saaneet yhtään venettä niin lähelle, että avunpyyntö olisi kuultu.
He olivat lilluneet kunnes me, melkein sankarillisesti lähes törmäsimme ajelehtivaan aavelaivaan.
Tyttö tarrasi käteeni ja vannoi, ei enää koskaan! Ei enää koskaan, nousisi veneeseen, kun nyt näkisi rannan.

Minä ja Ensimmäinen Rouva katsoimme ja kuuntelimme shokissa olevaa tyttöä epäuskoisina. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun täysin hunnutettu nainen on lähestynyt minua tällä lailla. Tyttö väänsi itkua ja ryöppysi sanoja suustaan, minun kävi häntä sääliksi ja yritin lohduttaa. Tokaisin, enää ei ole mitään hätää, olemme niin lähellä rantaa, että voimme käytännössä uida sinne. Mittailin silmilläni kilometrin päässä välkkyviä rantakadun valoja. Tyttö hiljeni ja tuijotti minua epäuskoisena: ”En minä osaa uida, eikä noista kukaan muukaan!” Hän osoitti perhettään, jonka oli hyljännyt laivan toiselle laidalle.

Kerkesin avata suuni ja aloittaa lauseen: ”No minähän osaan uida ja pelastaa hukkuvia, olen koko ikäni nimittäin uinut…” Kun tunsin Svanskin katseen niskassani muutaman penkin päästä ja katsahdin häneen.
Svanski ilmeillään komensi minua olemaan hiljaa, mutta kohautin olkapäitäni, tyttö oli hädässä, hän tarvitsi ultimate lohdutuksen.
Vedin syvään henkeä ja Svanskin irvistelyistä huolimatta aloitin: ”Meillä ei tässä ole mitään hätää, katsos, Isänihän oli merikapteeni…

Viidessä minuutissa olin saanut tytön rauhalliseksi, muutamalla merihenkisellälegendalla ja ensimmäisen rouvan hymyilemään ja ehkä hivenen epäilemään tarinoitteni aitoutta.







Loppumatkan keskustelimme maallisimmista asioista, kuten upeista pilvenpiirtäjistä ja Dohan arkkitehtuurista. 
Tyttö perheineen tiputettiin rantaan, lähtiessään he rukoilivat meille Allahin lempeyttä.

Svanski sihisi raivosta penkiltään. ”Että ei yhtä pientä risteilyä voida ottaa ilman, että isä merikapteeni on matkassa! 
Ensimmäinen rouva puolusti minua. Vaimosi sai saduillaan tytön rauhalliseksi, älä ole noin nyreä.
Svanski oli nyreä ja jupisi, että jos hän kiikuttaisi kuollutta isäänsä joka keskusteluun, niin mitä siitäkin tulisi?
Naurahdin Svanskille, kyllä sinunkin isäsi on matkassa, emme vain ole puheväleissä.
Ensimmäinen Rouva naurahti, eikö Svanskin isä ollut juttumiehiä? Oli miten oli ja Isien läsnäolosta huolimatta, tämä oli jännittävin veneretki koskaan, julisti Rouva!  Ja tanssi tico ticoaan rantaan, niin kuin vain kuusikymppinen, seikkailusta vapautunut nainen voi tanssia. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin