Sisäinen Picasso ja sen ulkoistettu kriitikko

Golfitar on ottanut osaa saksalaiselle taidekurssille. Hän opiskelee jotain modernia taide fuusiota, jossa sekoitetaan värejä ja eri elementtejä, kuten hiekkaa, kankaita jne…

No, minä olen luonnollisesti ottanut roolin hänen kriitikkonaan.

On tässä eräskin ilta istuttu, viinilasi taiteellisesti kourassa ja pää kallellaan pohdittu kankaalle ilmestyneen kuvan tarinaa ja mahdollista jatkojalostusta.

Vaikka Golfitar väittääkin, yhä etsivänsä sisäistä Picassoaan, on hän minun mielestäni muutaman viikon taiteilijauransa aikana, saanut jo paljon aikaiseksi. Yhden vulcano taulun. Yhden oranssin taulun, josta sittemmin tuli musta. Sillä kukkia inhoava Golfitar rupesi näkemään oranssin syövereistä pulppuavia kukkia, eikä sen jälkeen elänyt se kukkaketo kovinkaan kauaa.

Sitten on taulu Eiffel-tornista, vaikka Eiffel ei vielä ole tauluun ilmestynytkään.

Kaikin puolin upeita teoksia. Varsinkin, kun näin sivusta voi seurata, sitä suurta taiteellista prosessia, joilla ne valmistuvat.

No taiteen innoittamina painelimme tänään oikein kulttuurikylään ja oikeisiin taidenäyttelyihin. Vaikka sisäinen Picasso onkin vielä hukassa ja minäkään en ole saanut yhden yhtä tarjousta, kirjoittamaan taidekriittisiä lauselmia, esimerkiksi sanomalehteen, ammensimme paljon tästä näyttely ryppäästä. 

Muutamassa tunnissa kahlasimme läpi viisi taidenäyttelyä. Eli siis lähes kaikki Dohan taiteelliset pläjäykset.

Ensimmäinen näyttelyosuus meni hyvin, se oli perinteistä valokuvaa, joka kuvasi arabialaisia naisia urheilemassa. Tajusimme kaiken, mitä kuvaaja oli yrittänyt sanoa, vaikka emme ymmärtäneet miten saudi-arabialainen urheilijaneito, sai esiintyä kuvissa ilman huivia. Jätimme dilemman siveyspoliisin ratkottavaksi ja painelimme seuraavaan näyttelyyn.

Tämä olikin juuri tätä taide fuusiota, jota Golfitarkin harrastaa. Ensin emme tajunneet tästä fuusiosta yhtään mitään. Taiteilija oli huonolla leikkaa, liimaa, harso- tekniikalla yhdistellyt maalia, kangasta, verkkoa ja valokuvia.

Olimme jo luovuttamassa, kun katsahdin yhtä kuvaa hieman kauempaa. Koin upean taide elämyksen. Kuva avautui täysin uudella tavalla. Tajusimme, että kuvia tuli katsoa kaukaa, tai kurkkien nurkan takaa tai sivusilmällä hitaasti ohi kävellessä. Kun olimme aikamme jumpanneet taulujen edessä ja käännelleet vartaloitamme erilaisiin katselukantoihin, tuijotti vartija meitä jo niin kummastuneesti, että päätimme poistua.

Vartija ohjasi meidät sivuovesta taidenäyttelyputkeen.

Jouduimme Svanskin unelmaan. Erikoisia tauluja, joissa oli postileimoja, vesileimoja ja omituisia hahmoja. Golfitar näki sotilaan, minä rakennusmiehen. Lopuksi tauluihin oli haulikolla ammuttu reikiä. Golfitar käski minua tunkemaan sormeni reikään, jotta olisimme voineet todeta, oliko se aito vai ei, mutta en uskaltanut, joten poistuimme sivuovesta, jälleen.

Olimme kujalla, niin henkisesti, kuin fyysisestikin, mutta edessämme avautui ovi, taas uuteen näyttelyyn. Naisia kuussa.

Löysimme naiset, kuu jäi vielä tulkinta kysymykseksi. Golfitar näki joulupalloja, minä noidankehiä, pakenimme vähin äänin, Nyt pääovesta, vaihtelun vuoksi.

Kahlasimme läpi erään valokuvaajan matkan läpi Jemenin ja tupsahdimme erään toisen, englantilaisen valokuvaajan näyttelyyn, taas kerran jostain takaovesta.

Olimme juuri syventyneet taiteilijan kuva kollaasiin, joka kaukaa näytti iloisen värikkäiltä, elämän pieniltä yksityiskohdilta, mutta tarkemassa tarkastelussa kuvat osoittautuivat enemmän tai vähemmän ällöiksi, kun paikallinen arabimies tuli jakamaan taide elämystä kansamme.

Hän pohti hetken, miksi kuvat oli koskaan edes vaivauduttu ottamaan, sitten jakeli parannusehdotuksia niiden esille laittoon, jonka jälkeen kuunteli mielenkiinnolla minun ja Golfitaren analyysin kuvien sanomasta, jonka jälkeen poistui iloisesti hymyillen ja päätään pudistellen.

Jatkoimme vielä hetken kikatellen läpi viimeisen näyttelyn, pohtien upeita analyysejamme, kunnes painuimme kahvilaan nauttimaan kakkukahvia ja arvostelemaan ohikulkevia, väärin pukeutuneita, länsimaalaisia.

Ajoin kotiin, mielessäni viidestä taidenäyttelystä, vain tuo kohtaaminen paikallisen vanhan herran kanssa.

Kuinka hassua, että minä, Golfitar ja hän saimme kaikki saman analyysin aikaiseksi englantilaisen miehen valokuvista.

Pysähdyttävää! Laittaa taas hetkeksi miettimään, en olekaan muukalainen, en olekaan englantilaismies New Yorkissa.