Kuumaa kyytiä

Olen aloittanut kakkukoulun. En muista koska olisin ollut koulusta viimeksi näin innostunut. Ennen ensimmäistä tuntia, olin pakannut kaiken tarvittavan valmiiksi jo edellisenä iltana, mutta heräsin silti ennen viittä, kuin vieteriukko laatikostaan. Tarkistin varusteeni vielä kerran, vielä toisen kerran ja kolmannella kerralla, vain hieman järjestelin tarvikkeitani, jotka olin pakannut purkkeihin ja purnukoihin.

Talon edessä puluparvi pölähti lentoon, kun kiepsautin idioottimobiilimme vauhtiin aurinkoisen kauniissa Dohan aamussa. En kuitenkaan päässyt kovinkaan pitkälle, kun tajusin, että autoni ilmastointilaite ei syössytkään, sitä tavanomaista jäähtynyttä ilmaa.

Ensimmäisissä valoissa rämpytin laitetta suuntaan ja toiseen painellen kaikkia mahdollisia nappeja, mutta ei, kylmä ilma oli kaikonnut jonnekin auton syövereihin.

Seuraavissa valoissa oloni alkoi olla jo tuskallinen. Dohan aamu ei tuntunut enää yhtään kauniilta ja koetin estää auringon paisteen tulvimisen autoon, kääntelemällä aurinkolippoja. No, se oli alun perinkin jo tuhoon tuomittu idea. Ei mitään helpottavaa vaikutusta.

Käänsin puhaltimen täysille ja toivoin ilmavirran viilentävän minut. Auton puhallin syöksi päälleni yhä vain kuumempaa ilmaa.

Kolmansissa valoissa valuin hikeä jo kuin pieni possu ja kankkuni olivat liimaantuneet housuihini, jotka olivat puolestaan liimaantuneet nahkapenkkiin. Puhelimeni ilmoitti iloisesti, että varjossakin oli jo +43 astetta. Autossa varmaan tuhat!

Olin turhaan suunnitellut itselleni upean, mustan asukokonaisuuden, joka sopisi täydellisesti uuteen pastelliesiliinaani, jonka olin varta vasten ostanut kurssia varten. Suoraksi kammattu tukkanikin rupesi jo erehdyttävästi muistuttamaan halpaa permanenttia.

Kun lopulta pääsin perille kauppakeskukseen, ryysin vessaan.

Join litran vettä ja yritin siistiä itseäni veden, vessapaperin ja käsihygienia pyyhkeiden avulla. Toiminta oli turhaa, kainaloitteni paikalla oli Niagaran putoukset ja jälkihikeä vaan tunki ihoni, joka solusta. Hermoileminen ei yhtään helpottanut tilannetta. Istuin vessanpöntöllä ja koitin näpytellä viestejä ystävilleni, siinä toivossa, että saisin rohkaisevia kannustuksia. Toinen ystäväni oli nähnyt unta kakkukurssistani ja kuinka en edes ollut saanut kermaa vaahdoksi ja toinen muistutti kahvikekkereistä, jotka olin täysin unohtanut. Ne olivat tänään! Miksi tänään? Miksi juuri nyt, kun auton ilmastointilaite, ei halunnut toimia!?!

Aikatauluni rupesi kiristymään. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin painella hikipallona kakkukurssille. Luojan kiitos olin unohtanut ostaa uuden deodorantin ja olin aamulla lainannut Svanskin, super-hyper-miestendödöä. Saatoin olla hikinen ja nihkeä, mutta en ainakaan haissut pahalle.

Kiitos kauppakeskusten superilmastoinnin selvisin kakkukurssista kunnialla. Lähtiessäni sieltä, olin enää vain kylmän nihkeä. Takaisin autoon, hurjaa vauhtia kotiin. Tai siis ensimmäisiin valoihin, iltapäivä ruuhka otti minut hellän lämpimään syleilyynsä. Matelin pitkin tulista Dohaa, rämpyttäen sähköikkunoita ylös ja alas, tietämättä oliko parempi ajaa ikkunat kiinni, vai auki. Kuuma ilma tunki autoon, sen joka rööristä.

Kiehumispisteessäni karjuin Svanskille kotiin päästyäni tuskaani.

Svanskilta ei sympatiaa herunut: ”Se on rouva viimeaikoina ollut sen verta ajossa, että ei ole voinut viedä autoa huoltoon. Kyllä minä sen tiesin, että se laite veteli jo viimeisiään!” 

Puhisin ja sihisin raivoani, mutta en löytänyt syntipukkia mistään.

Hullun raivolla paukutin kotityöt valmiiksi puolessa tunnissa, otin päivän toisen suihkun, vaikka tiesin sen olevan turhaa ja ampaisin uudelleen paahteiseen Dohan iltapäivä ruuhkaan.

Kello lähenteli kolmea, koko kaupunki oli tulossa ja menossa, ja näytti siltä, että kukaan ei oikein tiennyt, minne oli matkalla. Painoin kaasua pohjaan, kun kiisin pitkin kehätietä. Nyt ei ollut aikaa etsiä oikopolkua. Oli valittava se varma reitti. Eksyminen ei ollut nyt ohjelmanumerossa.

Poukkoilin liikenteessä sinne tänne, samalla hakaten ikkunoiden sähköohjausta.  Kaahaamisesta huolimatta, olin taas vettävaluva hikipallo, kun saavuin kahvikekkereille.

Kun sain nihkeät flip flopit jaloistani ja paljaat jalat ystäväni jääkylmälle kivilattialle, olin hetkellisesti taivaallisessa olotilassa. Ystäväni koira, Bruno loikkasi iloisesti tervehtimään minua, ja nuuhkaisi märällä kuonolla nenääni ja oli kaataa minut lattialle. ”Hei kamu”, sanoin iloisesti.  Rapsutuksesta onnellinen ja läähättävä Bruno, ei tuominnut hikisyyttäni.

Luulin, että auringonlaskettua kotimatka olisi ollut helppo, mutta Dohan kevät on jo pitkällä. Jo neljännen kerran samana päivänä kieputin itseäni irti penkistä liikennevaloissa, jotka ilmastointilaitteen tavoin olivat kaikki tänään minua vastaan.

Kun pääsin kotiin, olin vetämättömissä, luiskahdin suihkuun, vaikka tiesin sen olevan turhaa, olin unohtanut laittaa makuuhuoneen ilmastoinnin aamulla päälle. 

Svanski oli kömpinyt jo nukkumaan, yritin salaa hilata ilmastoinnin kaukosäädintä itselleni, mutta Svanski älähti heti. ”En voi nukkua tuulessa!”

Tiesin, että edessäni oli kuuma ja hikinen yö…