Doha-Dubai-Budapest-Helsinki-Budapest-Dubai-Riyadh

Viikko sitten, seisoi Riyadin kentällä hyvin väsynyt nainen. Tai todellakaan hän ei seissyt, vaan taisteli tuplarattaiden lentokoneessa länään painuneen aukaisuvivun kanssa, pidellen samalla toisella kädellä, vuoroin mistäkin raajasta kiinni, sätkivää kaksivuotiasta, jota parhaiten kuvaa sanalla... väsynyt!

Takana oli kuuden viikon kesäloma, kulkien matkalaukku kavalkaadin kanssa sukulaiselta toiselle. Kuuden viikon aikana, seitsemän eri majoituspaikkaa, kahdessa eri maassa.

Apayanhelma tarttui lastenvaununrenkaan väliin, Giliaana sinkaisi kohti matkalaukkuhihnan punaisena kiiluvaa hätäkatkaisinta, säntäsin perään.
Kompastuin, kun helmasta kiinnipitävä lastenvaunujärjestelmä ei päässyt samaan kiihdytysnopeuteen kanssani.
Ihmeellisellä kierteellä sain itseni pysymään pystyssä, mutta kierteenvoimasta päähuivini vinksahti niin kireälle, että melkein tukehduin.
Mutta tarrasin kuin tarrasinkin Giliaanaan juuri ajoissa ja vältin skandaalin ensimmäisenä maassaolo minuuttinamme.

Svanski rullasi paikalle 8 matkalaukun ja 2 turvaistuimen tursutessa matkatavarakärristä.
- Kaikki kunnossa?
Aivoissani kaikui tuskanhuuto!! Mietin, jos hämärässä Budapestin kapakassa tämäkin olisi minulle kerrottu vuosia sitten, niin... niiin... olisin ottanut vielä kolmanenkin palinkan!!
Tuhahdin jonkunsorttisen, kaikki hyvin vastauksen ja koitin kiskaista apayani edes jotenkin normaalitilaan.

Jatkoimme suoraan viisumintarkastukseen.
Maahantulovirkailija halusi ottaa minusta kuvan?!?
Kuvan!!??
Kello oli neljä aamulla, olimme lähteneet matkalukkuinemme ja lapsinemme samaan aikaan liikenteeseen edellisenä aamuna.
Oli kuuma! Apayan huivi oli jonkinsortin sponttaanilla merimiessolmulla kaulassa ja Giliaana purskutteli päälleni suolakeksi-sylki-mähmää, koska ei väsymystilassaan enää muutakaan älyttömyyttä keksinyt.

Mutta mies halusi ottaa minusta kuvan! Laittaa sen ikuisiksi ajoiksi johonkin maahantuloviraston arkistoihin. Johonkin, mistä se saattaisi pompata ties mihin henkilökorttiin, vuosienkin jälkeen!!

En hymyillyt, tuijotin kameran mustaanlinssiin, kylmän pysähtyneesti.
Klick!!!
Sen kuvan haluaisin nähdä, joskus hyvän itseironia-sarkasmin-päivänä.

Puskin rattaita Svanskin perässä ulos terminaalin ovista ja nielin väsymyksen kyyneliä, samassa eteemme ajoi musta, tummin ikkunalasein varustettu citymaasturi. Mietin, great tämäkin vielä!! Nyt tuli joku kaappaus!

Kyseessä ei kuitenkaan ollut pahanluokankaappaus, autosta hyppäsi ulos iloisena Svanskin uusi kollega.
Hän tempaisi takaoven auki, ohjasi tai lähestulkoon heitti, minut ja lapset sisään.
Hän tarjosi jääkylmää vettä ja käski relaamaan sillä aikaa, kun hän ja Svanski lastaisivat matkalaukut autoon.
Mitä ilmeisemmin stressitilani näkyi siis ulospäin.

Minuuttia myöhemmin citymaasturi kurvasi Riyadin vielä pimeään aamuun. Kollega virnisti minulle peruutuspeilistä: Hei, kyllä sä jo nyt voit ottaa ton huivin veke!
Luojan Kiitos, hengitin jälleen...

Ajoimme moottoritietä läpi kaupungin, monikaan asia ei poikennut Dohasta.
Lopuksi saavuimme ison, hyvin vaikuttavan muurin eteen, jonka päällä kiemurteli piikkilanka-aita.

Auto ja siinä olevat ihmiset tarkastettiin ja vasta sitten pääsimme läpi portista. Ajoimme kahden muurin välissä kiemurtelevaa kujaa uudelle portille, uuteen tarkastukseen.
Kun vihdoin pääsimme isolle raskaalle portille, joka hitaasti liukui auki, näin edessäni pienen suloisen kylän aamuauringossa.

Muutaman tunnin nukuttuani heräsin ja syöksyin tutkimaan kaikkia 22 muuttolaatikkoani.
Olohuoneen ikkunasta kimmelsi turkoosi uima-allas, mietin, ehkä tämä voi kuitenkin onnistua. Samassa kuului kamala kiljunta... Giliaana oli nähnyt uima-altaan......