Alipukeutuja ylitse muiden.

”Sulla on mun sukat!” Kuului Siskolikan kimeä karjunta, läpi koululuokan, johon koko koulun oppilaat ja henkilökunta, olivat kokoontuneet kuuntelemaan, aamunavausta.

Olin juuri aloittamassa upeaa runonlausunta spektaakkelia, kun siskon kritiikki ikävästi keskeytti minut. En voinut ymmärtää, miten nyt taas jäin kiinni?!

Siskon sukat olivat vaan muodikkaampia, sellaisia aerobic-sukkia, jotka olivat niinä 90-luvun talvina pakolliset, jos halusi olla in, ja minähän halusin.

”Toi hullu on voidellut huulensa, mun Clerasil-finnivoiteella!!” Kuului siskolikan kimeä karjunta läpi talon, kun olin tehnyt taas kerran löytöretken hänen huoneeseensa. Luulin löytäneen kauniin ruskeansävyisen huulipunan ja lätkin sitä huuliini ja kuvittelin olevani supertrendikäs. Ei minulla ollut tietoa, että 90-luvun muotiväri oli pinkki, ei ihonruskea. Ja että clerasil kuivattaa huulet nanosekunnissa ihan rusinaksi.

Sama trendi on jatkunut läpi elämäni. Ei minulla ole juurikaan ollut tietoa syksyn muotiväreistä tai kesämekon muodikkaasta pituudesta. Olen lähinnä roikkunut jonkinlaisessa tyylissä kiinni, varastelemalla Siskolikan sinne tänne ”unohtamia” vaatteita ja soveltamalla niitä iänikuiseen tupeerattuun hiusmalliini. Kukaan koskaan ei ole kehunut minua tyyli-ikoniksi. Olen ollut lähinnä tyytyväinen, jos kukaan ei ole huomautellut pukeutumisestani negatiiviseen sävyyn.

Olen saanut osakseni omituista kunniaa, sellaista jota en ole ennen kokenut. Sen lisäksi että kuuluisat illalliskutsuni ovat päässeet Svanskin pomon ja hänen vaimonsa suosioon, nyt olen saanut pisteitä myös tyylikkyydestä.

Kyllä! Minä ikuinen poikatyttömuodin sanansaattaja, joka viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan olen turvautunut farkuihin ja hätäponinhäntään, olen tätä nykyä tyylikkyyden tyylikkyys.

Viimeviikolla erään gaalaillan jälkeisenä päivänä Svanskin pomo kutsui minut työhuoneeseensa, jossa hän ylisti viimeaikaista pukeutumistani taidokkaaksi ja kehui minun olleen gaalaillan kaunein.

Pomo kehui minulla olevan silmää vaatekauneuteen. Tunsin tuskaista häpeää, sillä vaikka gaalaillallisella olinkin pukeutunut Svanskin minulle valitsemaan iltapukuun, täyttyy edustusvaatekaappini sisältö yhä edelleen, siskoni kerran pitämistä, ja näin ollen hylkäämistä vaateyksilöistä.

Jokainen vaatteeni on enemmän tai vähemmän kyseenalaisessa kunnossa.

Kuten valkoinen neuleeni, jonka taskuihin on ommeltu käsin kukkakoristeita. Neuleessa ei ole kyse duunatusta folklore muotiluomuksesta. Neule kätkee sisäänsä synkän salaisuuden. Äiti on ommellut kukat ikävien, mutta ikuisten kahvitahrojen päälle.

Siskolta pihistetty mustavalkoinen mekko, saa aina koristeekseen kauniin rintarossin, ei siksi, että kaipaisin lisäkoristusta, vaan siksi, että sen rinnuksessa on reikä.

Juhlavaatteet ovat siis siskolta, käyttövaatteet anopilta ja ikuiset klassikot kuten neuleet, todennäköisesti äidin ostamia.

Ja minä olen tämän firman tyyli-ikoni?! Se juhlien katseen vangitsija ja pomon ylpeyden aihe! Voi olla, että rima ei ole järin korkealla tässä firmassa, tai sitten jotenkin omituisesti olen vihdoin ja viimein käsittänyt kuinka pukeudutaan. Mene ja tiedä?!

Otin pomon kehut vastaan korvat punottaen ja sopersin jotain epämääräistä siskostani, joka on auttanut minua vaatteiden valinnassa.

Tästähän seuraa nyt vain se, että seuraaviin juhliin tulee entistä suurempi pukeutumisen tuska! Onneksi pian on kesä ja pääsen taas siskolikan kaapille etsimään uusia, tyyli-ikonin asukokonaisuuksia.