Mummoja, junia ja sukututkimusta…
Mulla oli eilen hyvin tylsää ja ehkä liiankin paljon aikaa. Nämä
olivat ne syyt, miksi eksyin taas mielipuuhaani, katselemaan historiallisia dokumentteja
netistä.
Usean tunnin perehdyin viiltäjä Jackin mysteeriin, jonka
jälkeen päädyin omituisella aasinsillalla pohtimaan Romanovien viimeisiä hetkiä.
Sitä ikuista kysymystä, pääsikö Anastasia sittenkin pakoon?
Dokumentti, mikä oli ilmeisen virheellisesti tehty, väitti
että ei päässyt. Jonkun sortin propagandafilmi ilmeisesti kyseessä, sillä
totuushan on, että hän pääsi pakoon ja juuri minun isäni auttoi hänet junaan Siperian
pimeissä metsissä.
Toisinaan sitä haluaa pidättäytyä hyvässä tarinassa ja
unohtaa mieltä ärsyttävät faktat. Vaikka pakko kai on minunkin myöntää, että
omituistahan se on, että merimies isäni oli 17 vuotta ennen syntymäänsä
matkustamassa Siperiassa junalla?! Mutta koska tarina on hyvä, ja se ei sinänsä
erikoisemmin muuta suurta historian kulkua, olen päättänyt pitää sitä totena!
Vaikka toisinaan törmäänkin kritiikkiin.
Kuitenkin pohtiessani Anastasian kohtaloa ja sitä seikkaaa,
missä isäni milloinkin on voinut olla, sain hirveän sukututkimus kiinnostuksen
aikaiseksi pienissä aivoissani.
Eräs englantilainen mies väittää löytäneensä iso-iso-iso-isoisänsä
vanhan amputaatioveitsen ja syyttää häntä näin olen viiltäjä Jackiksi. Mies
ylpeänä esittelee kaikille olevansa sukua historian yhdelle julmimmista
sarjamurhaajista. Omituisia ylpeyden aiheita toisilla, sitä paitsi hänen
tarinansa ontuu pahemmin kuin minun Anastasia, juna ja isä tarina… amatööri
sukututkimuksen alalla, selkeästi.
Koska oma sukuni on aikalailla, ainakin jollain tasolla
selvitettynä, päätin keskittää voimani Svanskin sukuun.
Svanski ei hihkunut riemusta, kun selvitin hänelle teoriani,
jonka mukaan Anastasia saattoi hyvinkin matkustaa junallaan johonkin
itäeuroopan maahan ja tekeytyä siellä paikalliseksi. Svanskinsuku on outoja
puolillaan, joten ei olisi ihme jos siellä olisi sekoitettuna hiukan sinistä
aateliverta. Svanski ei halunnut kuulla teorioitani Anastasiasta, eikä halunnut
toimittaa minulle kuvaa mummostaan, jotta olisin voinut tutkia yhden
näköisyyttä. Sitä paitsi hänen mummonsa ja vielä molemmat heistä olivat
kuulemma liian nuoria olemaan Anastasia, ainakin suorassa linjassa.
Otin kynän ja paperia ja rupesin esittämään Svanskille
kinkkisiä kysymyksiä hänen isovanhemmistaan. Svanski vaivoin muisti
isovanhempiensa nimet, mutta heidän vanhempiensa nimiä tai sisarusten nimiä,
niitä hän ei enää muistanutkaan.
Hetkeksi hän innostui muistelemaan juuriaan ja kertoi
minulle mummonsa olleen trapetsi taitelija eräässä itäeurooppalaisessa
sirkuksessa, mutta siihen tyssäsi Svanskin tarina. Hänen suvussaan on sanonta,
että kuolleista ei saa puhua. Ja siitä pidetään kiinni. Yritin korjata tätä
virhetietoa, että se menee kyllä niin, että kuolleista ei saa puhua pahaa,
kyllä heistä saa ylipäätänsä puhua, mutta Svanski oli kotikasvatuksensa uhri ja
vaikeni.
Hän sanoi, että ei tiedä ja ne jotka jotain suvun
historiasta tiesivät, ovat kuolleet ja kuopattu. Eli voin yhtä hyvin lopettaa
tutkimuksen saman tien kuin aloitinkin.
Olin masentunut ja halkesin uteliaisuudesta,
sirkustaiteilija… Olisiko Anastasia liittynyt sirkukseen olisikohan hän
Svanskin mummon äiti… tai vaikka hyvä ystävä?
Google vaan sauhusi, kun koko illan etsin lisätietoa
Svanskin isovanhempien nimillä. Mutta saalis jäi laihaksi, sillä pelkällä
nimellä etsiminen netistä on aika haastavaa. Päädyin tulokseen, että joku
samanniminen kuin Svanskin mummo, kuoli kesällä 44 Auchwitzi:ssä… Masennuin,
vaikka tiesin että kyseessä ei olekaan Svanskin mummo, sillä hän kuoli vasta
90-luvulla, kommunismin aikaisessa kerrostalossa, ja mitä ilmeisemmin syöpään.
Päädyin siihen ratkaisuun, että Svanskin sukujuuret saavat
kyllä historian, mutta keksin sen itse. Kirjoitan juuri upeaa tarinaa
sirkusprimadonnasta 50-luvun itäeuroopassa… koskettava tarina. Sen aion
julistaa todeksi, siksi aikaa, kunnes totuus minulle joskus selviää.
Kun kerran olin kovassa googletus-innossani, päätin tutkia
mitä omasta suvustani netin avulla sitten löytyy. Äidin puolen suvusta löytyi
paljonkin aina 1600-luvulle asti. Isän suvusta…no sanotaanko niin, että
pysyttäydyn yhä isäni sepittämissä totuuksissa, joita itse olen
jatkojalostanut, mikään löytämäni tieto ei niitä ainakaan kumonnut.
En tiedä onko syynä ikä vai mikä koti-ikävä, mutta
ensimmäisen kerran kiinnostuin sukuni historiasta hiukan syvällisemmin. Löysin
tätini kirjoittaman tarinan evakkoretkestä. Tarinaa lukiessani järkytyin, että
millä ihmeen logiikalla, joku on päättänyt nimittää tuota hyvin hilkulla
ollutta pakoa, pommien putoillessa päähän ja kuusi pientä lasta kainalossa,
hengenhädässä juostua kauhumatkaa, retkeksi?
No ehkä on kyseessä ollut positiivinen ajattelu mene ja
tiedä, mutta tarina oli hurja.
Ja mikä siitä teki nyt niin koskettavan, oli se seikka, että
mummoni oli juuri minun ikäinen juostessaan pitkin poikin suomea, kuuden lapsenkatraan kanssa. Etsien uutta kotia ja elantoa.
Minä kulutan aikaani tappelen Svanskin kanssa siitä, syödäänkö
riisimuroja vai mysliä. Minulla ei ole vastuullani yhtään elätettävää ja
itsenikin elättämisen olen ulkoistanut Svanskille. Suurimmat huolenaiheeni ovat
lähinnä siinä, kuolenko tylsyyteen vai järjestänkö peli-illan.
Yhtäkkiä minulle tuli omituinen ironinen tunne, kyllä mummo
olisi minusta varmaan ylpeä! Svanski ei ollut samaa mieltä, hän piti hyvin
todennäköisenä, että mummoni piiskaisi minut perinpohjaisesti, sillä taas olen
koko päivän notkunut netissä ja hänellä ei ole puhtaita vaatteita, ja tämä ei
ole ensimmäinen kerta.
Svanski joutui kekkaloimaan likaisissa boxereissa loppuillan
ja turvautumaan keksittyyn henkilöhistoriaan, ei ole helppoa hänelläkään.
Minä en pystynyt loppupäivänä nimittäin tekemään yhtään
mitään, sillä niin lamaantuneena mietin mummoni ja oman elämäni eroavaisuuksia
ja sitä, että mitä mummonikin tästä kaikesta ajattelisi.
Onneksi kuitenkin minulla on siskolikka, joka kulkee
kukkapäässä kaiken aikaa ja äitini mukaan hyvin uskonnollinen mummoni ei tätä
olisi koskaan hyväksynyt. Että voisi olla että jäisin tässäkin asiassa siskoni
varjoon….
Toisaalta ajat ovat erit. Ehkä minussa onkin tarkemmin
ajateltuna hyvin paljon mummoani. Hyppään helposti junaan, kuin
lentokoneeseenkin. Rakennan kotini yhä uudelleen ja uudelleen, milloin mihinkin
ja uskon aina parempaan huomiseen. Tätini kirjoituksesta paistaa yksi asia,
mummoni täytyi olla ikuinen optimisti. Sillä vaikka hän suurperheineen asui
haiskassa ladossa, tuhannen ja yhden sankarillisen pakomatkan jälkeen, hän
jaksoi silti uskoa parempaan huomiseen. Pyöräytti siinä vielä pari lasta lisää,
mielestäni tuossa tilanteessa osoittaa suurta optimismia.
Ihailtavaa myös, että koko matkan aikana hän ei koskaan
unohtanut kuka on ja mistä tulee, mitkä olivat hänen unelmansa, pysyi omana
itsenään… syvällistä.
Siskolikka on sitten varmaan enemmän tullut isän sukuun ja
kenties siksi perinyt aimoannoksen, tuota Romanovien verta. Hän ei nouse junaan
ilman apua ja varsinkaan ei poistu junasta ilman apuja, selvä Anastasian
jälkeläinen. Ehkä tarinassa olikin isäni puolelta virhe, ehkä Anastasiaa ei
junaan auttanutkaan isäni, vaan isoisäni ja Anastasia olikin isäni äiti.
Ehkä Svanskin suku onkin vaan tavan sirkus ballerinoja ja
kuninkaallinen veri virtaakin minun suvussani ja sitäkautta siskossani.
Tästä löytyy todisteita.
Siskoni sai jo pienenä kaikki prinsessa vaatteet, minulle
annettiin käytännölliset lappuhaalarit. Siskoni asuu Toralinnassaan, kulkee
kukka päässä milloin missäkin mekossa. Junaan hän nousee vaan hätätilassa ja
hovisaattueen voimin. Hän unelmoi pääsevänsä suvun johtajan asemaan, ja jo nyt määrää kaikkia ja kaikkea. Selkeä siniverinen. Minä asun matkalaukusta sinkoilen
sinne tänne maailmaa lappuhaalareissani ja etsin aina sitä parempaa paikkaa,
selkeä ikuinen evakko… Onneksi äitini optimismi tyrehtyi kahteen lapseen… Tiedä
mitkä pirtu-trokaringeenit, sille kolmannelle olisi jäänyt jäljelle…
Siltä illalta päätin sukututkimuksen hypoteesiin, että
loppujen lopuksi Kuninkaallinen onkin siskoni ja Svanski on pudonnut
sirkuskuormasta joskus pimeän 80-luvun alussa. Itse olen sekoitus legendaarista
merimiestä ja kaikesta selviytyvää karjalanevakkoa, ei siis ihmekkään että aina
pärjään ja omakotitalo ja farmarivolvo on yhä ostamatta.
Äitisi kertoi sukututkimusinnostasi ennen kuin ehdin itse tätä lukea... Mä olen kovin innostunut, ostin jo tietokoneohjelmankin johon voin sitten tallentaa tietoa. Meillä ei äitin sukua ole kai ollenkaan tutkittu joten alottanen siitä. Ja sitten varmaan pitää Saaran luona vierailla siitä toisesta puolesta :)
VastaaPoista