Mummy World! Kaikkea kahvipannusta, kastelukannuun.

Äiti oli minulla kylässä. Se lennähti tänne go-pilottinaan ystävättärensä, jonka mielestä äidin kanssa matkustaminen on hauskaa koska, ”silloin tehdään aina jotain hullua.”

Ystävättären mielestä hullua, minusta toisinaan hermoja raastavaa ja Svanskin mielestä, tietää mistä olen luonteeni perinyt. Tarkensi vielä, että jotain tällaista hän saattoikin odottaa. No odotti sitä tai ei, niin matka oli takuuvarmaa Mammy-world materiaalia. Viikko oli niin kiireinen, että facebookit ja blogit täytyi unohtaa ja toinen viikko vierähti matkan kohokohtia pohdiskellessa. Tässä ensimmäinen otos siitä, minkä olen saanut paperille jäsennettyä. Jatkoa luvassa jos kaiken sen ”hulluuden” saan vielä sanoin kuvailtua.

Ensimmäiset kaksi päivää kuuntelin äidin ja ystävättären minulle ilmaiseksi sponsoroimaa kyselytuntia.

Mikä rakennus tuo on? Onko tuo raakkipuu vai petunia? Miten ne kasvaa hiekassa? Missä täällä on hautausmaa? 

Äiti en minä tiedä! 

No soita jollekin ja kysy? Kysy samalla onko eri hautausmaat miehille ja naisille? Miksi nuo pilvenpiirtäjät eivät ole harmonisempia? Kuka ne tuolla lailla tuohon, sikin sokin on iskenyt?

Kun pilvenpiirtäjät olivat tuomittu häiritsevän sekaviksi, siirryttiin ihmisiin. Miksi tuolla miehellä on valkoinen kaapu ja tuolla toisella punainen?

Ystävätär: ”Kato kun tuo rouva on kivasti koristellut huntunsa ristipistolla!”

KP(eli mami): ”Ei kyllä tuo on koneellinen brodeeraus!”

Ystävätär: ”Eikä ole ristipistoa se on!”

KP: ”Mennäänkö kysymään?”

Ystävätär: ”No mennään!”

Juuri kun toimintatiimi oli ampaisemassa kahvilajonosta, viattoman paikallisen rouvan kimppuun, analysoimaan hänen asuaan tarkemmin. Sanat: ”no mennään” kalahtivat onneksi korvaani. Unohdin hetkeksi kahvitilaukseni tuoman stressin ja tottuneen matkanjohtajan tavoin estin kyseisen tiedustelumatkan, kulttuurisidonnaisista syistä, niille sijoilleen.

Helena: ”Jumaliste, ette mene mihinkään! Vaan pysytte siinä jonossa, juuri niin kuin on sovittu! Te saatte kahvinne ihan just! ”

KP: ”Meen vessaan.” (Se lähtee aina vessaan, kun sitä joutuu komentamaan)

Ystävätär: ”Oota KP, tuun myös!”

Helena: ”Ette nyt jumankauta mee mihinkään vessaan, kun nää kahvit on ihan just valmiit! En saa niitä yksin pöytään näiden kakkujen kanssa! ”

KP: ”Ota brikka, olet tarjoilija!”

Helena: ”Mulla on brikka!!!”

KP: ”No ota toinen!”

hetkeä myöhemmin…

Ystävätär: ”Ihanan siisti toi vessa!”

KP: ”Niin oli! Kyllä maan hygieniatason voi luokitella vessoista.”

Ystävätär: ”Niin voi!”

KP: ”Suomi on mennyt ihan renttulanmeiningille… huono crema tässä espressossa”

Ystävätär: ”Ai otit espresson ja tietty tuplana… hullu!”  Yhteistä kikattelua…

KP: ”Niin otin hih hih… Otitiko kuvan siitä vessasta?”

Ystävätär: ”Otin! Kyllä ei Vimpe usko, että oli kultaset hanat!” Taas yhteistä kikattelua….

KP: ”Eihän tässä ollu!”

Ystävätär: ”Ei niin, mutta eilisessä oli!”

KP: ”Kuvasitko sen?”

Ystävätär: ”Tietty!”

Helena: ”Näytä sitä kameraa… Eihän täällä ole mitään muuta kuvia, kuin ruoka-annoksia ja vessoja!!”

KP: ”On siellä ne sun sekavat pilvenpiirtäjätkin! ”

Helena: ”Täähän on aivan tärähtänyt!”

KP: ”No niin on se pilvenpiirtäjien arkkitehtikin…” Hörö naurua kummaltakin rouvalta sekavassa kuorossa.

Muhun iski epätoivo, olin yrittänyt esitellä hienoja nähtävyyksiä hiki hatussa, mutta arvon rouvat vaan pitivät kaiken aikaa jonkin sortin vessa raatia… Arvostelukriteereinä, siisteys, vessaverkoston tiheys, erilaiset kauneus ja kimallus aspektit, sekä bonuksena tässä maassa yleisten vessojen ilmaisuus ja kaiken aikaa paikalla oleva siivooja. Minuuksia saivat vessat, joissa oli kokovartalo peili pöntön vieressä, se oli ”jotenkin rivolookinen.” Miinusta aiheuttivat myös, liikaa insinöörin taitoa vaativat käsipaperiautomaatit, vaikkakin monimutkainen automaatti saattoikin läpäistä raatin tuomaroinnin hyvillä pisteillä, mikäli vessan siivooja oli halukas assistoimaan paperin ottamisen kanssa…..

Helena: ”Kelle te näitä vessoja kuvaatte?”

KP: ”Vimpelle se ei ikinä usko… ”

Helena: ”…ai että ootte selvinny vessaan asti”

Ystävätär: ”Ei vaan että on kultaa ja kimalletta.”

Ystävätär: ”Kun ollaan juotu nää kahvit, mennäänkö kaupoille?”

KP innostuu salamana uudesta ohjelma ideasta.

KP: ”Joo minä haluan sellaisen termospannun, missä on pitkä nokka ja koriste timatteja!”

Ystävätär: ”Joo haetaan Svanski tinkaamaan”

Äitin termospannu haave kerrottin Svanskille, joka into piukeena lähti pannua metsästämään basaarista.

Tinapannuja, kuparipannuja ja hopeaserviisejä, Svanski bongaili basaarin myymälöistä lähes mielipuolisella raivolla, mutta joka ikinen kerta, äiti sanoi: ”Ei ei tollasta, vaan termopannu.”

Svanski repi hiuksiaan, kun kiskoi jälleen kerran kuparisen kahvipannun erään basaarimyyjän hyllyjen kätköstä. Mutta äiti ei antanut periksi, vaan pitkällä kansakouluenglannillaan selvensi Svanskille, että termospannu tarkoittaa pannua, jolla ei voi valmistaa kahvia.

Svanski, joka ei kestänyt sitä ajatusta, että hänen tunnetulla basaarikierroksellaan, joku ei löydä haluamaansa tai sopivaan hintaan sitä saa, sinkoili takaisin basaarin kujille. Ja kerta toisensa jälkeen ja palasi, mitä kummallisempien kannuehdotelmien kanssa. Kojut notkuivat erilaisia pannuja, mutta mikään niistä ei kelvannut äidille.

Svanskin valtasi saavuttamattoman kahvipannun tuska. Hän päätyi epätoivossaan valittelemaan surkeaa kohtaloaan eräälle basaarikauppiaalle. Svanski sen enempää kuin Basaarikauppiaskaan eivät voineet ymmärtää, kuinka anoppi halusi kahvipannun, jossa on pitkänokka, timantteja ja sillä ei voi missään nimessä valmistaa kahvia.

Svanskin epätoivo tarttui Basaarikauppiaaseen. Kun Svanski oli vihdoin päässyt kuvailunsa loppuun, hän totesi, ettei hänellä ole kyseistä pannua. Mutta Svanski ei luovuttanut, hän anoi myyjää etsimään nyt jonkun pannun, ihan minkä vaan. 

Basaarikauppias katosi hetkeksi myymälänsä vintille pieniä tikkaita pitkin ja toi sieltä lopulta pohjasta rikki olevan kuparisen, ehkä hiukan turkkilaista kahvipannua muistuttavan esineen.

Svanski tempaisi äitin kauppaan ja esitteli löytönsä ylpeästi. Tässä se on! Ei voi mitenkään keittää kahvia, pitkä nokka ja no jonkinlainen koristelu, hän ylpeästi esitteli pannusta löytyviä, äidin aiemmin latelemia, ominaisuuksia.

Svanskin ilmettä ei voi sanoin kuvata, kun äiti tyrmäsi pannun jälleen kerran ja alkoi kätevällä ruotsin ja englannin sekoituksella kertomaan Svanskille, mitä oikeastaan etsi. Koska Svanski ei tuntunut ymmärtävän tuli Ystävätär apuun vielä pitkällä saksallaan. Svanski tuijotti naisia kysyvästi melkein itkukurkussa. Hän huusi: "Helena tule nyt selittämään äidillesi, että ei sellaista pannua ole olemassakaan, mitä hän haluaa! Voinko viedä hänet takaisin siihen hopealiikkeeseen, missä oli se hieno pannu?"

Koitin selittää Svanski raukalle, että ei äiti halua hopeaserviisiä vaan termospannun. Saattoi olla, että Svanski oli menny johonkin stressitilaan anoppinsa vierailusta johtuen, sillä hän ei käsittänyt minuakaan enää laisinkaan.

Melkein itkuisella äänellä hän aloitti luennon minulle, kuinka hopea on tänä päivänä varsin hyvä investointi ja muutaman vuoden päästä pannun voi myydä voitolla.

Kun luentoa oli kulunut minun hermoilleni tarpeeksi monta minuuttia, en enää kestänyt. Pyysin Svanskia omin sanoin kuvailemaan, mikä hänen mielestään on termospannu? Svanski ei enää kestänyt, hän parkaisi epätoivoisesti, että häntä ei kiinnosta mikä on termospannu ja nyt voi olla hyvinkin niin, että jäädään vallan ilman minkäänlaista pannua, jos vielä tässä saivarrellaan.

Äitini äidinvaistot heräsivät, kun hän huomasi Svanskin epätoivon. Hän unohti kansakouluenglannin ja takaraivossa kummittelevan ruotsin ja aivan puhtaalla suomenkielellä rupesi Svanskille selittämään lohduttavaan sävyyn, että ei se maata kaada jos pannua ei löydy.

Näin jälkeenpäin on hyvä todeta, että suomenkieltä vasta opiskelevalle on varsin järjetöntä selittää asioita vertauskuvia käyttäen tai sanontoja hyödyntäen. Ne vaan mutkistavat asioita. Syntyi hetken hiljaisuus kun Svanski päässään haki käännöksen sanalle maa ja toinen hetki kului siihen, kun hän päätteli sanan kaada olevan taivutusmuoto verbistä kaataa.

Svanskin pohtiessa basaarikauppias tuijotti tätä omituista ryhmää kysyvästi ja hän varmaan päässänsä myös prosessoi erinäisiä asioita, kuten asiakkaittensa sen hetkistä mielenterveyttä.  Äiti tuijotti Svanskia kysyvästi. Ystävätär tutki, mitä muuta kaupasta voisi ostaa ja minä tulkkasin hänelle hintalappuja ja pohdimme yhdessä, mikä olisi sopuhinta johon voisimme tinkauksessa päätyä.

Svanski prosessoi ja kun hän oli päässään saanut äidin lauseen käännetyksi, hän ei ymmärtänyt sen tuomaa lohtuarvoa vaan parkaisi taas. Nyt hänen äänessään oli jo pientä raivoa, ”Helena haluaako äitisi kahvikannun vai kenties jonkinlaisen puutarha kastelukannun? Miksi et voi selittää mitä hän haluaa?”

Silloin minä hermostuin! Karjuin: ”Itse et halunnut kuulla mikä on termoskannu!”

Mutta Svanski yllätti, eikä alistunut syytöksiini, vaan karjui sivistyneesti ääntään korottamatta takaisin: ”Sinä sanoit, että etsimme kahvipannua! ”

En aikonut ottaa syytä niskoilleni, vaikka Svanski olisi sen helpolla minulle luovuttanut ”No niin se on, eräänlainen kahvipannu.”

Mutta ei aikonut Svanskikaan alentua syylliseksi tässä kahvipannujen ja kielimuurin sekoittamassa taistelussa. ”Ei ole! Äitisi sanoo sen olevan jokin maatyökalu.”

Äiti tajusi hämmentäneensä vertauskuvallaan Svanski paran täysin ja hän halusi selventää virheellistä lausuntoaan: ”Haluan pannun, joka aiheuttaa hämmentynyttä ihastuneisuutta, kun tarjoilen siitä kahvia ystävilleni!”

Svanski meni hiljaiseksi, ja se ei ole koskaan hyvä merkki. Hän tuijotti vuoroin äitiäni ja vuoroin minua hyvin hämmentyneenä. Ja sitten hän aloitti taas: ” No se hopeapannu on hieno! Kyllä siitä tulee kateelliseksi, eikö voida mennä takaisin sinne….”

Minä ja äiti keskeytimme Svanskin lauseen kiljumalla, että "ei hopea pannua vaan termospannu!"

Svanski oli umpikujassa ja halusi luovuttaa koko etsinnän. Hän yritti sanoa vielä niiiiiin hitaasti ja selkeästi kuin osasi: ”Ei ole, sellaista termostaatti pannua.”

Olisimme varmaan taas ajautuneet uuteen konfliktiin termoksen ja termostaatin käsitteellisestä erosta, mutta onneksi ystävätär pelasti! Yht äkkiä hän kiljaisi basaarikojun tiskiltä: ”Minä haluan tämän kamelin 35 riaalilla ja tuo mies ei suostu! Svanski tule auttamaan."

Kun kamelin tinkauksessa oltiin ensin päästy yhteisymmärrykseen siitä, että myyjä ei suostunut sitä myymään 35 riaalilla, koska lähtöhinta oli vain 25 riaalia. Ja sitten hinta oli saatu tingittyä, ystävättären ja Svanskin duettona, vaivaiseen kymppiin, oli aikaa ja energiaa kulunut jo niin paljon, että termospannu oli jo täysin unohdettu. Rouvien kahvihampaankolotus ja minun ja Svanskin orastava hermoromahdus, ajoivat koko konkkaronkan kahville. Äiti ei saanut pannuaan ja Svanski ei vieläkään tiedä, mikä hopea serviisissä oli vikana. Hän hoki suomeksi loppuillan lausetta ”Erillainen kulttuuri” ja huokaili samalla hyvin syvään. Ystävätär oli sen sijaan iloinen, sillä hän oli saanut matkamuistokamelin, erittäin passeliin hintaa.