keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Sihteerin syntymäpäivä


Eilen Svanski tuli väsyneenä töistä ja rojahti sohvalle makaamaan. Juuri ennen kuin hän vaipui päiväunien ihmeelliseen maailmaan, hän sopersi minulle: Sihteerillä on tänään syntymäpäivä, voitko hakea äkkiä lahjan ja kakun.

Jäin tuijottamaan sohvalla uneen vajoavaa miestä pistävällä katseella ja kiljuin perään: ”Tänään?!” 
Kailotin, että ”En periaatteesta halua viedä ihmisille muita, kuin omatekemiä kakkujani ja minkä ihmeen lahjan tähän hätään keksin?!”
Keksi siinä nyt, tästä vaan lahja, itseäsi kymmenen vuotta vanhemmalle arabimiehelle, jonka henkilökohtaisista puuhista tiedän tasan tarkkaan vain sen, että hän tykkää kalastaa ja ostella paistit elävinä!
Jatkoin samaan hengenvetoon mekastustani: ”Paljon minulla on edes aikaa?” Svanski käänsi kylkeä ja ilmoitti, että kaksi tuntia.

Laskin päässäni nopeasti yhteen, kaksi tuntia tarkoitti sitä, että minulla ei ollut edes aikaa aloittaa pientä tappelua asiasta. Minkäänlaiselle mielenosoituksellekaan ei ollut mahdollisuutta. Tai no ehkä pienelle, heitin villapeiton Svanskin päänpäälle ja ampaisin samalla ovesta pihalle.
Svanski jäi sohvalle karjumaan, että inhoaa kyseistä villapeittoa, sillä se on jäänyt edellisiltä asukkailta ja sitä ei ole desinfioitu! Sinne jäi mies painimaan bakteeripeittonsa kanssa, kun kiisin kohti kauppakeskusta. Hymyilin itsekseni, sillä olin minä salaa sen peiton pessyt, en vaan kerro sitä Svanskille. Se on salainen aseeni, kun uhkaan heittää Svanskia bakteeripeitolla se tekee mitä ihmeellisimpiä asioita, kuten vaihtaa lamppuja, tiskaa tai lähtee lenkille. Jokaisella kotirouvalla tulisi olla tuollainen bakteeripeitto. Toimiva, mutta uhrilleen loppujen lopuksi harmiton ja kaikin puolin täysin terveydelle vaaraton, mutta silti, niin pirun tehokas!

Kiitäessäni moottoritietä kohti kauppakeskusta suunnittelin valmiiksi tarkan reitityksen, kuinka saisin tarvittavat asiat nopeasti ja olisin takaisin kotona ja kyseisillä syntymäpäivillä kahdessa tunnissa. Tietenkin tämä täysin suunnittelematon ostosreissu tyssähti saman tien ruuhkaan, kulkuani ei voinut enää hyvällä tahdollakaan kutsua kiitämiseksi vaan matelin rakennustyövoimaa kuljettavien bussien ja citymaasturien loputtomassa virrassa kohti kauppakeskusta. Kymmenen minuutin matkaan tuhraantui puolituntia ja aika kävi vähiin. Onneksi olin hyödyntänyt ruuhkassa istumisen tehokkaaseen ajattelutyöhön ja minulla oli lahja idea päässäni. Se ei hirveästi huimannut persoonallisuudellaan, mutta oli mielestäni käyttökelpoinen, päätin hakea pullon partavettä. Arabimiehet rakastavat partavettä ja tursuttavat sitä iholleen, niin että heikompia heikottaa ja allergisten on turha maahan vaivautua, sillä migreeni kohtaus on taattu.

Tallustin hajuvesimyymälään ja hetken siellä pulloja tutkittuani sain avukseni pirteän nuorenmiehen.  Hän halusi auttaa, mutta ennen kuin hän suostui kuuntelemaan versioni siitä, miten hän minua parhaiten voisi avustaa, hän halusi suihkuttaa minut kauttaaltaan uuteen ihanaan kevät tuoksuun.
Seisoin farkuissa ja verkkatakissani tukka tiukalla ponnarilla keskellä hajuvesiliikkeen lattiaa, kun tuo Tommy Hiflingerin pillifarkkuihin ja silkkimiestenpaitaan, joka oli kauluksesta huolettomasti auki, sonnustautunut mies, keinahteli ilmeisen naisellisesti ympärilläni ja suihkutti keväistä uutuus hajuvettään päälleni, kuin paraskin nurmikonkasteluautomaatti.

Yritin hajuvesi sumupilven lävitse tarkentaa, että tarvitsen lahjan keski-ikäiselle miehelle onko hajuvesi hyvä idea?
Mies pysähtyi, katsoi minua suoraan silmiin kysyvästi ja sanoi tiukasti ”Ei”.
Olin hiukan hämmentynyt, olinhan liikkeessä, joka myi ainoastaan hajuvesiä ja meikkejä. Kysyin hämmästyneenä: ”Ai ei ole, minä kun ajattelin että olisi ollut.” 
Olin jo kääntymässä ulos liikkeestä, kun mies suihkautti ilmaan vielä kerran hajuvettään ja sanoi: ”Mutta ilman lahjapakkausta meillä on yksi aivan ihana.”
Yritin selventää miehelle tarpoessani hänen perässään kohti partavesihyllyä, että en tarvitse lahjapakkausta, vaan lahjan ystävälleni tai siis mieheni ystävälle ja olin juuri jatkamassa tarkempaan selvitykseen siitä, kenelle lahja oli, kun mies katsoi minua taas syvälle silmiin ja toisti hiukan närkästyneesti: ”Ei ole lahjapakkausta.”
Mua rupesi kiristämään tuon myyjän surkea englanti ja kuvittelin mielessäni suihkuttavani kaiken tuon hajuveden hänen silmilleen, mutta sain kuitenkin ajatukseni kasaan ja nielin väkivaltaiset suunnitelmani ja päätin unohtaa hajuvesipullohyökkäysaikeeni.

Mies esitteli minulle hajuveden ja sanoi, että kaikki arabimiehet haluavat tämän hajuveden, mutta pinkkinä. Mies piteli nenäni edessä mustaa pulloa ja suihkautti sitä toisessa kädessään olevaan paperiliuskaan. Puolet partavedestä pärskyi naamalleni, mutta hillitsin itseni ajan puutteen vuoksi, ja estin kumpuavan epätoivoisen raivokohtauksen pääsemisen valloilleen.
Olin tarraamassa paperiliuskaan, mutta kuinka tyhmä taas olinkaan, se ei ollut vielä valmis. Suihkutuksen jälkeen mies hiveli kädellään lappua kaksi kertaa edestakaisin, sitten heilutteli sitä ilmassa taiteellisesti ja lopuksi puhalsi siihen hyvin hennosti ja sitten vasta ojensi pahvin palan minulle.
Hajuvedet on minun oma heikkouteni, mutta en ole tehnyt koskaan niiden tuoksuttelusta näin suurta taidetta.

Haistoin lappua, ja sanoin, että aika hyvä. Mutta se ei kelvannut myyjälle, hän tempaisi lapun kädestäni ja pyysi minua seisomaan metrin päässä, kun hän käveli lappukädessä ohitseni.  Yritin vastustella ja ilmoitin vielä haluavani haistaa jotain muuta. Mutta myyjä ei antanut periksi vaan kävelytesti toteutettiin. Minä seisoin metrinpäässä ja haistelin ilmaa, tai ilmavirtaa kuten myyjä minua kohteliaasti pyysi tekemään, kun myyjä lainehteli koeliuskapahvi kourassaan edes takaisin edessäni. 
Vastustin tuoksua ihan vaan periaatteesta, vaikkakin myyjän mukaan kaikki arabimiehet, sitä ostivatkin. Mutta huomio tosin vain pinkkinä.

Yritin kysyä onko tuo pinkki hajuvesi sitten jotenkin eri tuoksuista. Myyjä katsoi minua pienillä pistävillä silmillään ja sanoi ”Ei, kaikki tulevat kauppaan pinkki, pinkki,mutta se on loppu!”
Jäin taas hämmentyneenä miettimään kysymystäni ja yritin ymmärtää, mitä myyjä tarkoitti tuolla pinkillä. Se ei selvinnyt minulle, mutta jatkoimme tutustumista partavesituoksujen ihmeelliseen maailmaan.

Joka pullon välissä myyjä tyrkkäsi nenäni alle kahvin papuja, jotta voin deletoida edellisen hajun ja sitten taas, minä tönötin metrin päässä, kun myyjä ensin suihkutti, sitten hiveli ja lopuksi puhalteli pahvinpalaan, jonka jälkeen suoritti catwalkinsa ohitseni.
Luojan kiitos viidennen tuoksun jälkeen myyjän lainehtiessa ohitseni haistoin Sihteerin parfyymin, ihan kuin sihteeri olisi juuri kävellyt huoneeseen. Sanoin saman tien, että tämän otan. Myyjä hymyili, heitti pullon partavettä ostokoriin, ja nauroi voittajan naurua. Tämä oli se ensimmäinen! Mitä minä sanoin, tiesin että etsit tätä! Pakko oli antaa pisteet tälle keikarille, hän oli oikeassa. 

Luulin päässeeni suhteellisen helpolla, mutta vähänpä minä taas tiesin. Nyt myyjä vasta innostui ja halusi myydä hajuvedet koko suvulleni. Sanoin että en tarvinnut muuta, vaan olin valmis. Myyjä ei tuntunut käsittävän vaan vaihtoi tyylikkäästi puheenaihetta. Mistä maasta olet? Sanoin, että suomesta ja yritin hivuttautua kassan suuntaan. Jos myyjä tiesi minkä partaveden haluan, niin minä kyllä tiesin mihin tämä taas johtaa ja nyt minulla ei ollut siihen aikaa.
Aikaa tai ei, minulla on heikko luonne, kun olin kuunnellut vartin verran selitystä, siitä kuinka en näytä suomalaiselta ja kuinka myyjä on itse Tunisiasta, mikä on maailman kaunein maa. Sain jatkoesitelmän samaan hintaan osiolla, että minun tulisi Tunisiaan, heti ensi tilassa matkustaa ja esitelmä vain jatkui. Kuulin kuinka myyjän perhe asui yhä siellä ja loppuhuipentumaksi vielä sain referoinnin maan tärkeimmistä kaupungeista, joihin minun tulisi nyt ehdottoman, ehdottomasti mennä! Sitten vihdoin ja viimein puolen tunnin pulputuksen jälkeen hän suostui ohjaamaan minut kassalle, sillä sain hänet vakuuttuneeksi siitä, että en tule nyt mitään muuta hajuvettä ostamaan.

Tunti myöhemmin saapumisestani olin ulkona partaveteni kanssa kaupasta. Tein samassa tiukan aika arvion ja tajusin, että saisin unohtaa viimeisetkin toiveeni edes itse tehdystä kääretortusta, vaan minun olisi tyydyttävä tällä kertaa valmiskakkuun.

Juoksin läpi ruokakaupan ja tarrasin juuri siihen kakkuun, jota kerran suosittelin eräälle amerikkalaiselle rouvalle ilman maistamista sanomalla, että se näyttää hyvältä. Vaikka jo aikanaan kommenttini tuntui täysin idioottimaiselta, näyttää hyvältä, oli ainoa mihin minulla nyt oli aikaa, joten riski oli otettava.

Kun vihdoin olin takaisin kotona ja kipitimme Svanskin kanssa yhdessä pihan toisella puolella asuvan sihteerin kotiin kakkuinemme ja lahjoinemme, sai ostosreissu kruunaavan päätöksen.
Sihteeri avasi lahjansa ja ihmetteli, kuinka olin osannut ostaa juuri hänen käyttämäänsä merkkiä, tai no hän yleensä ostaa samaa merkkiä, mutta pinkkinä. En voinut uskoa korviani! Vaikka olinkin päätynyt lopulta myyjän ensimmäiseen suositukseen sokkotestin kautta ja hän oli vakuuttanut, että tätä kaikki ostavat täällä, mutta pinkkinä. Voiko se olla totta, onko hajuaistini näin pettämätön, että tunnistin sihteerin tuoksun sokkotestissä. Mutta voiton huumani häiritsi se pieni ärsyttävä sivuseikka, että olin osunut vain melkein oikean, mikä oli tuo mystinen pinkkiversio, joka ilmeisemmin miellytti kaikkia paljon enemmän?

Minun oli pakko tiedustella, mikä oli se traaginen ero, pinkin ja tämän mustan pullon välillä? 
Sihteeri katsoi minua vanhaan tuttuun tapaan, juuri niin kun kysyn jotain tyhmää ja naurahti. ”Ei kyse ole Helena pullon väristä, pinkillä tarkoitetaan parfyymia, kun tämä on eu de toilet.
Olin aivan nolona olin ostanut eu de toiletin. Mutta sihteeri vakuutti sen olevan aivan yhtä hyvää, varsinkin kun on iso pullo.  Sitä joutuu suihkuttamaan vain määrällisesti enempi.

Ei päivä vierähdä etten opi jotain uutta, pian taittuu jo paikallinen parfyymislangikin.
Juhlat olivat onnistuneet ja päädyin pelaamaan sihteerin pienen pojan kanssa playstationia. Oli naurussa pitämistä, kun tuo pieni nappisilmä ohjasti kilpa-autoaan läpi öisen kaupunkimaiseman ja kiljui toisille kuljettajille kuusivuotiaan arabipojan aksentilla ”Big crazy man!” ”Helena that one, big big crazy määän!” ja joka kerta, kun tuli hyvät pisteet tuo pieni nappisilmä katsoi minua silmiin ja huusi lujaa high five ja läppäsi ylävitoset.
Silmät kipeinä kaikestä silmiin tuijotuksesta ja kolme omenamehulasia myöhemmin syntymäpäiväjuhlat saatiin kunnialla päätökseen yhdeltä yöllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi, kerro omia kokemuksiasi aiheesta, Ihmettele elämää muuten vaan tai tee kinkkisiä lisäkysymyksiä. Vapaa laatikko tässä siihen. Itäeurooppalaista mallia oleva sensuuri tässä päällä, joten eka luen nää itte ja vasta sitten julkasen... jos julkasen :)Mielellään kuulisin palautetta..pliis diplomaattisesti kuitenkin