Aaveralli

Palasimme kotiin kuntosalilta, oli jo pimeää, mutta silti vielä hiillostavan kuuma. 

Auton ilmastointi laite huusi hurraata ja jälki hiki puski pintaan niin, että auton nahkapenkillä oli kostean nihkeää istua. 

Kotikadun päässä Svanski painoin kauko-ohjainta avatakseen portin. Portin päällä oleva keltainen varoitusvalo rupesi vilkuttamaan, niin että arabian illan pimeydessä koko kortteli välkkyi oranssin keltaista valoa.

Kun portti oli puoliksi auki, olimme ehtineet ajaa sen eteen, näimme pimeydessä heti portin takana, sihteerin auton. Ehdin ihmettelemään ääneen, miksi sihteeri on parkkeerannut autonsa portin taakse, se näytti olevan niin lähellä, että aivan kuin portti ei mahtuisi auki.

Svanski tuijotti ihmeissään sihteerin valotonta autoa, joka välkkyi välillä oranssina merkkivalon johdosta, välillä katosi illan pimeyteen. Samassa kuului kolahdus, kun vielä aukeava portti kolahti auton etukulmaan. Me molemmat kiskaisimme henkeä kauhusta, tuntien samaan aikaan syyllisyyttä portin avaamisesta, samaan aikaan ärtymystä siitä, miksi sihteeri oli noin typerästi parkkeerannut.

Svanski avasi oven mennäkseen siirtämään auton tieltä ja tarkastamaan vauriot. Kun kuljettajan ovi aukesi auennut portti, jonka toimintaohjelma oli mennyt sekaisin törmäyksestä, alkoi sulkeutua jälleen. 

Portti kolahti kiinni ja me seisoimme auton kanssa sen takana. Vartija vaivautui kurottamaan päätään ulos koppinsa ikkunasta, vinkkasin hänelle, että ei ongelmaa portti vaan temppuillee ja painoin uudelleen sen auki kaukosäätimestä. 

Svanski pujahti portin raosta nopeasti sisään ehtiäkseen siirtämään auton sen takana.

Portti aukesi hitaasti, kuin teatterin esirippu ja sillä välin hilasin itseni kuljettajan penkille. Notkeana naisena olin äkkiä kiepsauttanut itseni vaihdekepin ja käsijarrun yli ja istuin valmiina siirtämään auton pihatielle.

Kun portti viimein aukesi, pihatie oli tyhjä. 

Maasturi oli poissa niin portin takaa, kuin parkkipaikaltaan. Pihalla ei ollut mitään tai ketään. Olin juuri ärähtämässä mielessäni, että mitä se Svanski leikkii toisen autolla, kun Svanskin varjo erottui omaksi hahmokseen talon varjosta.

Veivasin ikkunan auki ja ärähdin mihin hilasit sen auton? Svanski joka silmät pyöreinä hämmästyksestä harhaili pihalla ja nosteli hartioitaan, vastasi kysyvästi, niin mihin se auto meni?

Kun Svanski oli pujahtanut portin raosta pihalle, ei portin takana ollut enää mitään autoa. Se oli kadonnut yhtä mystisesti, kuin oli ilmestynytkin.

Pomppasin ulos autosta hämmästyksen ja epäuskoisuuden vallassa, mutta sinähän se juuri oli, kolahti oikein kunnolla vielä tuo portti sen kylkeä vasten. Svanski pudisteli päätään ja toisteli, niin oli, niin oli, mutta ei ole enää.

Minulle tuli tunne, että liika urheilu ja kuumuus olivat saaneet silmämme näkemään kangastuksia tai muita harhoja, sillä eihän citymaasturi voi kadota aidatun talon pihassa niin, että ei mitään jää jäljelle.

Olin juuri pohtimassa Svanskin ja mun mieletöntä henkistä yhteyttä, koska näemme samoja harhoja, kun talon kulmaa vastapäätä kasvava puu lehahti kirkuvan punaiseksi, kuin palava pensas konsanaan. 

Sydän hyppäsi kurkkuuni, kun citymaasturin moottori karjaisi raivokkaasti ja sieltä talon kulman takaa puutarhatuolin ja inva-rampin ahtaasta välistä peruutti uhmakkaasti esiin, sihteerin auto.

Autossa ei ollut ajovaloja vain punaiset takavalot loistivat, kuin soihtuna heijastuessaan valkoiseen aitaan. Svanski tajusi salamana, että omituinen ajotyyli ei ollut sihteerin. Auto ärjyi ja pomppi taaksepäin kuin riivattu. Yritin nähdä kuskinpaikalle, mutta pimeydessä se oli mahdotonta. Svanski oli lähimpänä autoa ja joutui hyppäämään talon rappusille pakoon peruutusta, ja samalla karjaisi minulle: ”sulje portti, se voi olla varas!”

Minä sinkaisin itseni autoon ja tavoittelin käsiini kauko-ohjainta. Pimeässä sen paikantaminen oli hankalaa, varsinkin kun sydämeni pamppaili adrenaliini myrskyssä.

Nyt ymmärrän, miksi kauhuleffoissa autoon moottorisahamurhaajaa paennut viaton uhri, ei ikinä saa autoa startattua ensimmäisellä yrittämällä.

Hikisin sormin sain painettua nappia ja viimehetkessä portti alkoi hitaasti sulkeutua. Istuin hengästyneenä kuskin paikalla ja seurasin tilannetta kauhuissani. 

Portti sulkeutui, mutta maasturi lähti uudelleen liikkeelle. Yhdellä rivakalla kaasutuksella maasturi ampaisi suoraan päin porttia… taas.

Olin kauhuissani mietin kuinka tuo auto oli sihteerille niin tärkeä, hän oli ostanut sen uutena ja asentanut saman tien penkkeihinsä suojukset, jotta alkuperäiset penkit pysyisivät koskemattomissa. Hän ei myöskään ollut sen vuodenaikana, jonka hän oli auton omistanut, vielä poistanut sen suuntavilkunkytkimien tai aurinkoläpän päältä tehdasmuoveja. Hän vaali autoaan, kuin kukkaa ja halusi pitää sen niin hyvässä kunnossa kuin vain pystyi. 

Ja nyt joku tunteeton varas jo toistamiseen muutaman minuutin sisällä oli törmännyt autolla porttiin, eikä vieläkään aikonut pysähtyä. Siitä kertoi valkoisen peruutusvalon sammuminen ja moottorin ulvaisu. Takanani tönöttävä riivattu citymaasturi oli lähdössä eteenpäin.

Tähystin peruutuspeilin avulla, kuka autoa ajoi, mutta kauhukseni totesin, että aivan kuin kuskin penkillä ei istuisi kukaan? Saatoin nähdä vain mustan penkinselkänojan.

Auto ulvaisi taas ja sai minut tajuamaan, että sijaintini oli nyt kehno. Mikäli sihteeri vaali autoaan hullun lailla, Svanski oli tässä asiassa vielä hullumpi. En halunnut aiheuttaa Svanskille sitä hirveää tuskaa, mitä korjaamaton lommo tai naarmu hänen autossaan aiheuttaa. 

Kiskaisin vaihteen silmään ja pakenin autollani parkkipaikan perimmäiseen nurkkaan, pakoon hyökkäykseltä.

City maasturi nytkähti metrin eteenpäin, jonka jälkeen peruutus valo syttyi taas. Ja taas mentiin taaksepäin, niin kauan kunnes takarengas töksähti kukkapenkin kiviseen reunaan. Sen jälkeen pieni korjausliike ja auto putputteli yllättäen rauhallisesti omaan parkkiruutunsa.

Kun citymaasturin moottori sammui ja kuulimme käsijarrun kolahtavan päälle, uskaltautui Svanski alas talon rapuilta ja minä autosta. Kävelimme hitaasti ja rauhallisesti yhdessä rintamassa kohti kaapattua autoa, valmiina kiinni ottamaan tuon julkean varkaan.

Kun lähestyimme autoa, samaan aikaan hitaasti sen kuljettajanpuolen ovi aukeni, mutta myös repsikan ovi nytkähti, ensin hiukan auki, sitten se lonksahti melkein kiinni, kunnes vaivalloisesti aukesi uudestaan.

Ennen kuin ehdimme analysoimaan tilannetta mihinkään suuntaan, oli sihteerin nuorimmainen, viisivuotias pikkuneiti ponkaissut ulos repsikan ovesta. Svanski laski nopeasti päässänsä yhteen ja karjaisi tytölle: ”kuka on kuskina?”  Tyttö kikatti ja samassa kuljettajan paikalta nousi esiin… Sihteerin vaimo joka myös kikatteli.

Seisoimme kaikki neljä pimeällä pihalla, sihteerin vaimo ja tyttö kikattelivat minä ja Svanski haukoimme henkeämme emmekä tienneet mitä sanoa. Tiesimme että rouva oli kuukausi sitten aloittanut autokoulun, mutta oliko hän tuolla esityksellä päässyt läpi ja saanut kortin ja miksi hän ajoi rallia aidatulla talon pihalla? Mihin hän oli okein matkalla? 

Svanski rikkoi hiljaisuuden ja yritti huolettomalla äänen sävyllä aloittaa ”small talkin”, mutta paniikki ja huoli sihteerin reaktiosta painoivat hänen mieltään, ja sai hänen äänensä värisemään. Ehkä hän pelkäsi saavansa osasyyt niskoilleen, koska ei ollut keskeyttänyt ajoa ajoissa. ”Miten auto koulu sujuu?” Svanski sai soperrettua. 

Sihteerin vaimo kikatti kaapunsa alta, nyt tajusin, miksi en pimeässä erottanut häntä autosta, se oli tuo kaapu joka naamioi hänet täydellisesti penkkiin.

”En ole vielää läpäissyt.”

”Siksikö et aja vielä kadulla” jatkoi Svanski. 

Sihteerin vaimo hymyili niin, että valkoiset hampaat loistivat, ”minä harjoittelen, kun sihteeri nukkuu, tässä pihalla vaan!”

Vaimo katosi omalle puolelleen ja hänen mentyään me katsahdimme Svanskin kanssa toisiimme, ensin hämmästyneesti, sitten repesimme hörönauruun. En tiedä miksi,ehkä paniikin katoaminen toi esille tilanteen koomisen puolen. Svanski nauroi vedet silmissä, mieti, kun sihteeri näkee tuon auton? Se sekoaa!

Minä lisäsin vettä myllyyn, niin sillä on suojamuovit vinkkarinvipujen päällä, mutta antaa avaimet vaimolle! Svanski ulvoi naurusta, näitkö kun se peruutti siihen kivetykseen? Siitä tuli järjetön naarmu! 

Minä hihitin hysteerisesti, "se harjoittelee kun Sihteeri nukkuu, siis salaa, no me kuullaan kyllä kun se sitten herää."

Viimeaikoina meillä on ollut monessa asiassa ongelmia ja ehkä oli terapeuttista nähdä, että ei muillakaan aina niin hyvin mene. Istuimme pimeässä illassa talon rappusilla ja kikatimme vedet silmissä, kun kuvittelimme sihteerin reaktiota. No tekemällä oppii, se on totuus, mutta meidän auto parkkeerataan tästälähtien parkkialueen peränurkkaan toisen auton taakse, jotta se säästyy näiltä ajoharjoituksilta. Toisaalta ihailen sihteerin vaimoa, joka on päättänyt hankkia itselleen ajotaidon keinoja kaihtamatta. Ajotaito tässä maassa on avain itsenäistymiseen, ainoa keino naiselle liikkua yksin. Sihteerin mukaan vaimon ajoinnostus sai alkunsa, kun näki minun ajavan autoa. Toivottavasti hän ottaa mallia myös peruutustaidoistani, sillä ei minun taskuparkissa irtoa, kuin korkeintaan peruutuspeili.