Aaveralli
Palasimme kotiin kuntosalilta, oli jo pimeää, mutta silti
vielä hiillostavan kuuma.
Auton ilmastointi laite huusi hurraata ja jälki hiki
puski pintaan niin, että auton nahkapenkillä oli kostean nihkeää istua.
Kotikadun päässä Svanski painoin kauko-ohjainta avatakseen portin. Portin päällä
oleva keltainen varoitusvalo rupesi vilkuttamaan, niin että arabian illan
pimeydessä koko kortteli välkkyi oranssin keltaista valoa.
Kun portti oli puoliksi auki, olimme ehtineet ajaa sen
eteen, näimme pimeydessä heti portin takana, sihteerin auton. Ehdin
ihmettelemään ääneen, miksi sihteeri on parkkeerannut autonsa portin taakse, se
näytti olevan niin lähellä, että aivan kuin portti ei mahtuisi auki.
Svanski tuijotti ihmeissään sihteerin valotonta autoa, joka
välkkyi välillä oranssina merkkivalon johdosta, välillä katosi illan pimeyteen.
Samassa kuului kolahdus, kun vielä aukeava portti kolahti auton etukulmaan. Me
molemmat kiskaisimme henkeä kauhusta, tuntien samaan aikaan syyllisyyttä portin
avaamisesta, samaan aikaan ärtymystä siitä, miksi sihteeri oli noin typerästi
parkkeerannut.
Svanski avasi oven mennäkseen siirtämään auton tieltä ja
tarkastamaan vauriot. Kun kuljettajan ovi aukesi auennut portti, jonka
toimintaohjelma oli mennyt sekaisin törmäyksestä, alkoi sulkeutua jälleen.
Portti kolahti kiinni ja me seisoimme auton kanssa sen takana. Vartija
vaivautui kurottamaan päätään ulos koppinsa ikkunasta, vinkkasin hänelle, että
ei ongelmaa portti vaan temppuillee ja painoin uudelleen sen auki kaukosäätimestä.
Svanski pujahti portin raosta nopeasti sisään ehtiäkseen siirtämään auton sen
takana.
Portti aukesi hitaasti, kuin teatterin esirippu ja sillä
välin hilasin itseni kuljettajan penkille. Notkeana naisena olin äkkiä
kiepsauttanut itseni vaihdekepin ja käsijarrun yli ja istuin valmiina
siirtämään auton pihatielle.
Kun portti viimein aukesi, pihatie oli tyhjä.
Maasturi oli
poissa niin portin takaa, kuin parkkipaikaltaan. Pihalla ei ollut mitään tai
ketään. Olin juuri ärähtämässä mielessäni, että mitä se Svanski leikkii toisen
autolla, kun Svanskin varjo erottui omaksi hahmokseen talon varjosta.
Veivasin ikkunan auki ja ärähdin mihin hilasit sen auton?
Svanski joka silmät pyöreinä hämmästyksestä harhaili pihalla ja nosteli
hartioitaan, vastasi kysyvästi, niin mihin se auto meni?
Kun Svanski oli pujahtanut portin raosta pihalle, ei portin
takana ollut enää mitään autoa. Se oli kadonnut yhtä mystisesti, kuin oli
ilmestynytkin.
Pomppasin ulos autosta hämmästyksen ja epäuskoisuuden
vallassa, mutta sinähän se juuri oli, kolahti oikein kunnolla vielä tuo portti
sen kylkeä vasten. Svanski pudisteli päätään ja toisteli, niin oli, niin oli,
mutta ei ole enää.
Minulle tuli tunne, että liika urheilu ja kuumuus olivat
saaneet silmämme näkemään kangastuksia tai muita harhoja, sillä eihän
citymaasturi voi kadota aidatun talon pihassa niin, että ei mitään jää
jäljelle.
Olin juuri pohtimassa Svanskin ja mun mieletöntä henkistä
yhteyttä, koska näemme samoja harhoja, kun talon kulmaa vastapäätä kasvava puu
lehahti kirkuvan punaiseksi, kuin palava pensas konsanaan.
Sydän hyppäsi
kurkkuuni, kun citymaasturin moottori karjaisi raivokkaasti ja sieltä talon
kulman takaa puutarhatuolin ja inva-rampin ahtaasta välistä peruutti
uhmakkaasti esiin, sihteerin auto.
Autossa ei ollut ajovaloja vain punaiset takavalot loistivat,
kuin soihtuna heijastuessaan valkoiseen aitaan. Svanski tajusi salamana, että
omituinen ajotyyli ei ollut sihteerin. Auto ärjyi ja pomppi taaksepäin kuin
riivattu. Yritin nähdä kuskinpaikalle, mutta pimeydessä se oli mahdotonta.
Svanski oli lähimpänä autoa ja joutui hyppäämään talon rappusille pakoon
peruutusta, ja samalla karjaisi minulle: ”sulje portti, se voi olla varas!”
Minä sinkaisin itseni autoon ja tavoittelin käsiini
kauko-ohjainta. Pimeässä sen paikantaminen oli hankalaa, varsinkin kun sydämeni
pamppaili adrenaliini myrskyssä.
Nyt ymmärrän, miksi kauhuleffoissa autoon moottorisahamurhaajaa
paennut viaton uhri, ei ikinä saa autoa startattua ensimmäisellä yrittämällä.
Hikisin sormin sain painettua nappia ja viimehetkessä portti
alkoi hitaasti sulkeutua. Istuin hengästyneenä kuskin paikalla ja seurasin
tilannetta kauhuissani.
Portti sulkeutui, mutta maasturi lähti uudelleen
liikkeelle. Yhdellä rivakalla kaasutuksella maasturi ampaisi suoraan päin
porttia… taas.
Olin kauhuissani mietin kuinka tuo auto oli sihteerille niin
tärkeä, hän oli ostanut sen uutena ja asentanut saman tien penkkeihinsä
suojukset, jotta alkuperäiset penkit pysyisivät koskemattomissa. Hän ei
myöskään ollut sen vuodenaikana, jonka hän oli auton omistanut, vielä poistanut
sen suuntavilkunkytkimien tai aurinkoläpän päältä tehdasmuoveja. Hän vaali
autoaan, kuin kukkaa ja halusi pitää sen niin hyvässä kunnossa kuin vain
pystyi.
Ja nyt joku tunteeton varas jo toistamiseen muutaman minuutin sisällä oli
törmännyt autolla porttiin, eikä vieläkään aikonut pysähtyä. Siitä kertoi
valkoisen peruutusvalon sammuminen ja moottorin ulvaisu. Takanani tönöttävä
riivattu citymaasturi oli lähdössä eteenpäin.
Tähystin peruutuspeilin avulla, kuka autoa ajoi, mutta
kauhukseni totesin, että aivan kuin kuskin penkillä ei istuisi kukaan? Saatoin
nähdä vain mustan penkinselkänojan.
Auto ulvaisi taas ja sai minut tajuamaan, että sijaintini
oli nyt kehno. Mikäli sihteeri vaali autoaan hullun lailla, Svanski oli tässä
asiassa vielä hullumpi. En halunnut aiheuttaa Svanskille sitä hirveää tuskaa,
mitä korjaamaton lommo tai naarmu hänen autossaan aiheuttaa.
Kiskaisin vaihteen
silmään ja pakenin autollani parkkipaikan perimmäiseen nurkkaan, pakoon
hyökkäykseltä.
City maasturi nytkähti metrin eteenpäin, jonka jälkeen
peruutus valo syttyi taas. Ja taas mentiin taaksepäin, niin kauan kunnes
takarengas töksähti kukkapenkin kiviseen reunaan. Sen jälkeen pieni
korjausliike ja auto putputteli yllättäen rauhallisesti omaan parkkiruutunsa.
Kun citymaasturin moottori sammui ja kuulimme käsijarrun
kolahtavan päälle, uskaltautui Svanski alas talon rapuilta ja minä autosta.
Kävelimme hitaasti ja rauhallisesti yhdessä rintamassa kohti kaapattua autoa,
valmiina kiinni ottamaan tuon julkean varkaan.
Kun lähestyimme autoa, samaan aikaan hitaasti sen
kuljettajanpuolen ovi aukeni, mutta myös repsikan ovi nytkähti, ensin hiukan
auki, sitten se lonksahti melkein kiinni, kunnes vaivalloisesti aukesi
uudestaan.
Ennen kuin ehdimme analysoimaan tilannetta mihinkään
suuntaan, oli sihteerin nuorimmainen, viisivuotias pikkuneiti ponkaissut ulos
repsikan ovesta. Svanski laski nopeasti päässänsä yhteen ja karjaisi tytölle: ”kuka
on kuskina?” Tyttö kikatti ja samassa
kuljettajan paikalta nousi esiin… Sihteerin vaimo joka myös kikatteli.
Seisoimme kaikki neljä pimeällä pihalla, sihteerin vaimo ja
tyttö kikattelivat minä ja Svanski haukoimme henkeämme emmekä tienneet mitä
sanoa. Tiesimme että rouva oli kuukausi sitten aloittanut autokoulun, mutta
oliko hän tuolla esityksellä päässyt läpi ja saanut kortin ja miksi hän ajoi
rallia aidatulla talon pihalla? Mihin hän oli okein matkalla?
Svanski rikkoi
hiljaisuuden ja yritti huolettomalla äänen sävyllä aloittaa ”small talkin”,
mutta paniikki ja huoli sihteerin reaktiosta painoivat hänen mieltään, ja sai
hänen äänensä värisemään. Ehkä hän pelkäsi saavansa osasyyt niskoilleen, koska
ei ollut keskeyttänyt ajoa ajoissa. ”Miten auto koulu sujuu?” Svanski sai
soperrettua.
Sihteerin vaimo kikatti kaapunsa alta, nyt tajusin, miksi en
pimeässä erottanut häntä autosta, se oli tuo kaapu joka naamioi hänet
täydellisesti penkkiin.
”En ole vielää läpäissyt.”
”Siksikö et aja vielä kadulla” jatkoi Svanski.
Sihteerin vaimo hymyili niin, että valkoiset hampaat
loistivat, ”minä harjoittelen, kun sihteeri nukkuu, tässä pihalla vaan!”
Vaimo katosi omalle puolelleen ja hänen mentyään me
katsahdimme Svanskin kanssa toisiimme, ensin hämmästyneesti, sitten repesimme
hörönauruun. En tiedä miksi,ehkä paniikin katoaminen toi esille tilanteen
koomisen puolen. Svanski nauroi vedet silmissä, mieti, kun sihteeri näkee tuon auton?
Se sekoaa!
Minä lisäsin vettä myllyyn, niin sillä on suojamuovit
vinkkarinvipujen päällä, mutta antaa avaimet vaimolle! Svanski ulvoi naurusta,
näitkö kun se peruutti siihen kivetykseen? Siitä tuli järjetön naarmu!
Minä hihitin hysteerisesti, "se harjoittelee
kun Sihteeri nukkuu, siis salaa, no me kuullaan kyllä kun se sitten herää."
Viimeaikoina meillä on ollut monessa asiassa ongelmia ja
ehkä oli terapeuttista nähdä, että ei muillakaan aina niin hyvin mene. Istuimme
pimeässä illassa talon rappusilla ja kikatimme vedet silmissä, kun kuvittelimme
sihteerin reaktiota. No tekemällä oppii, se on totuus, mutta meidän auto parkkeerataan tästälähtien parkkialueen peränurkkaan toisen auton taakse, jotta se säästyy näiltä ajoharjoituksilta. Toisaalta ihailen sihteerin vaimoa, joka on päättänyt hankkia itselleen ajotaidon keinoja kaihtamatta. Ajotaito tässä maassa on avain itsenäistymiseen, ainoa keino naiselle liikkua yksin. Sihteerin mukaan vaimon ajoinnostus sai alkunsa, kun näki minun ajavan autoa. Toivottavasti hän ottaa mallia myös peruutustaidoistani, sillä ei minun taskuparkissa irtoa, kuin korkeintaan peruutuspeili.
Heh heh...kiitos tästä, tulin hyvälle mielelle. Mun ajotaidoissa on kanssa tosi paljon kehumista, eräskin puhelu miehelleni alkoi "älä nyt säikähdä, mä oon ihan kotikadulla ja ambulanssi ja poliisit on jo tulossa"
VastaaPoistaterveisin Se Virve sieltä sun kavereitten fb-sivuilta
Toi on ehkä kaaosteorian alku aloittaa puhelu :D "Älä säikähdä mutta....." hih hih
VastaaPoistaMun mies soitti mulle kerran puhelun, joka alkoi näin: "Jussilla on hyvä kone millä saa betoniin reikiä, soitatko putkimiehen!" Että jos mun autoilu menee joskus sähellykseksi niin mies ei kyllä sitten ole mikään remontti reiska :)