Bruno

”Bruno Rygseck, kuoli 1960-luvulla Helsingin Eirassa kylpyammeeseensa, pimeässä, sillä hänen tätinsä väänsi valonappulaa ulkoa päin, nyttemmin tiedämme, että täti ei ollut täysin syytön Brunon kuolemaan. Tämä toki on eri Bruno, kuin se joka tulee meille tänään yökylään, vaikka epäilen hänenkin olevan aatelisverta, koska kuljettaa mukanaan punaista "divaaniaan" ja Rygseckin lailla hurmaa naisten sydämet.” 

(H.Heikkilä Facebook päivitys 14.3.2013)

Tiedättekö, kun joistain ihmisistä sanotaan: ”No sille en kyllä antaisi edes koiraani hoitoon.”En lukeudu näihin ihmisiin! Minulle on annettu koira hoitoon.

Kuvittelin hoitoviikonlopun sujuvan minun hoitaessa koiraa ja Svanskin keskittyessä töihinsä. Kävelyä, ruokintaa ja rapsutusta ja sitten jo ystäväni hakisikin koiran kotiinsa. Tietenkin koiran pienessä päässä olisi hyvä muisto huolehtivasta täti Helenasta, sen koiranelämän loppuun asti. Minun elämääni ei koiraviikonlopulla olisi sen suurempaa merkitystä, ja Svanskin elämään vielä vähemmän.

Svanski oli ilmoittanut, koira saa tulla, jos se ei häiritse häntä. Sillä kuten tiedämme, hän ei ole millään lailla koiraihminen.
Ystäväni toi koiran ja olin juuri kipaisut alakertaan sitä vastaan, kun Svanski paineli perässä tervehtimään, sitä jotain, mistä hän ei niin suuremmin välittänyt.

Kun pääsin takaisin sisälle koiran kanssa, Svanski jo inventoi sen tarvikekassia. Tämän jälkeen ystäväni pisteet alkoivat pompsahdella hurjaa vauhtia ylöspäin.

”Katso Helena hän on laittanut ruuat annospusseihin!” Svanski vertaili pusseja ja tuli siihen tulokseen, että koiran ruoka-annoksen määrittämiseen on saatettu käyttää mittaa, niin tasaisia olivat annos pussit, siitä PISTE.

Mukaan oli pakattu myös koiran oma tyyny, PISTE. Svanskin ei tarvinnut luopua omastaan.

Käyntikortti eläinlääkärille todellakin PISTE ja ystäväni käyntikortti, joka oli painatettu. Painoinsinööri mieheni antoi käyntikortista yhden pisteen, painatuksesta toisen. 

Sitten hän löysi paperiarkin,  johon oli merkitty koiran ulkoilu ajat ja ruokinta. Hän heilutti arkkia nenäni edessä ja hoki: ”Katso Helena, tätä minä tarkoitan, tämä on järjestelmällisyyttä, juuri näin! Juuri näin! Kymmenen pistettä!” 

Ja samalla hän kiinnitti listan jääkaapin oveen ja tarkisti kellosta, missä kohtaa päivää olimme menossa. ”Kolme tuntia kävelyyn!” Hän julisti ja palasi takaisin tarvikekassille ja nosti sieltä esiin pyyhkeen. ”Ai niin kylpy! Mihinkäs aikaan se on?” Svanski tutki innoissaan aikataulua. 

Yritin selittää, että ei koiria pestä päivittäin ja pyyhe on tarkoitettu hätä tapauksiin. 

Ajauduimme erimielisyyteen, lopuksi sinnikkäästä väännöstäni johtuen pirautimme anopille, joka vahvisti minun olevan oikeassa, viikonloppuhoitoon tullutta koiraa ei tarvitse kylvettää. Svanski mutisi hiukan epäuskoisena, että no ehkä se sitten on parempi niin, koska hän ei osaisi kuitenkaan föönata koiraa ja märkä koira saattaisi vilustua ilmastointilaitteen alla ja siitä taas sitten jouduttaisiin eläinlääkärikierteeseen ja se on kallista lystiä se. Brunolle myönnettiin kylpyvapaus.

Toimistolla oli vieraita ja Bruno vietti aikaa asunnossamme, piilossa kaikilta oudoilta ihmisiltä, tulimme Svanskin kanssa hätäpalaverissamme tulokseen, että näin on parasta. Päätimme vuoron perään käydä illan aikana viihdyttämässä koiraa ennen sen iltakävelyä kello 22:00 tasan. Svanski oli tarkka aikataulusta, kuulemma koiran rutiinia ei olisi hyvä muuttaa, se saattaisi hermostua ja mitä sitten tehdään?!

Minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka hoitaa rutiininsa menettänyttä koiraa, joten alistuin Svankin, suuren koiranhoidonasiantuntijan määräyksiin.

Seuraavana aamuna heräsin kello yhdeksän, sekä Svanski, että koira olivat poissa. Ensin menin epäuskoiseen paniikkiin, kunnes kuulin vessan tuuletinaukosta Svanskin äänen, se tuli pihalta. ”Katso tämä koira on suomalainen, sille pitää sanoa suomeksi, että istu.” Kuului Svanski opettavan jotakin. Säntäsin ikkunaan siellä oli Sihteeri lapsineen, kaikki vuoron perään opettelemassa suomeksi käskyjä istu ja tassu. Bruno katseli yleisöään lempeästi ja nautti nuorimmaisen lapsen jatkuvasta rapsutuksesta. Aina välillä se vaivautui istumaan, jos huvitti ja aivan kuin se olisi tajunnut, että kun heilauttaa tassua saa lisärapsutusta ja suosionosoituksia. Niinpä se aina välillä huitaisi tassulla ilmaan. Muuten se katseli hölmistyneenä tuota omituista joukkoa, ketään kuitenkaan tuomitsematta.

Bruno oli herättänyt Svanskin jo kuudelta, nousemalla sängynreunalle ja tuijottamalla taukoamatta Svanskia. Svanskin mielestä tämä osoitti sen, että koira oli superälykäs.

A) Se herättää kun pitää päästä vessaan, eikä tee lattialle.

B) Se herätti Svanskin, koska hän herää, eikä edes yrittänyt repiä minua ylös sängystä aamukuudelta. Se on Svanskin mukaan vastoin fysiikan lakeja. 

En voinut kiistä Svanskin teorioita, kerrassaan fiksu koira.

Kahdessa päivässä ”inhoan koiria Svanski” oli rakastunut koiraan, joka tepsutteli hänen perässään, eikä aiheuttanut mitään häiriötä. Se ei tehnyt pahojaan, eikä haukkunut. Se vain istuskeli Svanskin jaloissa rapsutettavana.

Miten pieni koira, voi olla niin iso diplomaatti? Sinä viikonloppuna, istuimme ensimmäisen kerran, koko toimiston väki ala-aulassa ja kaikki erimielisyydet oli unohdettu. Kaikki rapsuttelivat koiraa ja juttelivat niitä näitä, jopa niin innokkaasti, että asiakkaat joutuivat odottamaan jonossa toimiston ulkopuolella, kun ei ihan heti ehditty palvelemaan.

Minä ja Svanski toimimme saumattomasti koko viikonlopun yhteisymmärryksessä, ja vuorottelimme koiran hoidollisissa tehtävissä.

Brunon kanssa kävelyllä keskustelin ensimmäisen kerran kahteen vuoteen naapurini kanssa!

Kun Bruno sitten lähti takaisin kotiin, oli koko toimiston väki ja varsinkin Svanski ja sihteerin nuorimmainen hyvin surkeina. Kun ystäväni haki koiransa kotiin, kiitteli hän kun otimme koiran hoitoon. Otin kiitoksen vastaan, vaikka en ollut aivan varma, kuka loppupelissä hoiti ja ketä?!